30. huhtikuuta 2015

kauneus / kokemus / määritelmä



sitä kokee olevansa osa jotain kaunista
kun istuu viimeisessä bussissa
hiukset märkänä sateesta
ajatukset sinussa ajatukset meissä ajaukset muualla kuin tässä ympäröivässä sekasorrossa kaikkeudessa

sitä kokee olevansa osa jotain kaunista 
samojen laulujen soidessa
lähiräkälän huutojen kaikuessa
auringon noustessa
voiko aika pysähtyä
voiko tämä hetki venyä ikuisuudeksi
voiko tämä olla juuri se sekunti, se henkäys, jolloin viimein tiedän kaiken


olenko silloin osa jotain kaunista
kun haukon happea ja yritän pitää itseni koossa
mitä kaunista siinä on
kun tukahdutetut tunteet viimein purkautuvat
ja mä huudan
ja mä huudan
onko minussa jäljellä enää mitään kaunista, kun mieleni on ontto ja yksinäinen

oloni ei ole kaunis

en ole mitään muuta kuin 
samaa toistuvaa 
muistoa kaipuuta 
heijastumaa jostain kokonaisesta 
onko siinä mitään kaunista

27. huhtikuuta 2015

hiilidioksidia







haukon henkeä
liian kauan olen ollut poissa 
mutta ehkä ei ollut vain enää mitään sanottavaa
luulin et tää kaikki olisi jo takana
luulin että mua odottaa uudet mahdollisuudet ihmiset ajatukset
mut kierrän vain kehää


Kaarna lähenee loppuaan. Kaikin tavoin tää on ollut todella, todella, todella upea produktio. Oon äärettömän kiitollinen että mulle on taas suotu näin upea mahdollisuus. Sitä ei aina ymmärrä, miten mä voin ansaita näin paljon hyvää. 
Mutta näin viimeisinä hetkinä, oon törmännyt merkilliseen ilmiöön. Kaikki palaa.

Näin yhtenä yönä unta, joka oli kuin huutava muisto menneisyydestä — se oli huuto vuodelta 2012, 13-vuotiaan Esmen huuto, huuto joka ei ollut vain muisto, ne kaikki tunteet hyökyi päälleni kuin valtameren suurin aalto. Heräsin hengästyneenä unestani ja jäljelle jäi tuttu tunne rinnassani. Tuttu puristus, joka jokaisena hetkenä muistuttaisi olemassaolostaan ja samalla minun asemastani.

Seuraavana päivänä oli esitys, joka oli tärkeä. Tietysti kaikki esitykset ovat tärkeitä, mutta tämä kyseinen oli erityisen tärkeä. Ohjaaja oli tulossa katsomaan, ja olin saanut viime kerralta niin paljon palautetta, että mun oli   p a k k o   tehdä hyvin. Mua pelotti koko päivän ja se uni ei auttanut asiaa. Mä tunsin yhtäkkiä taas sen tutun, pelottavan tunteen ja mua ahdisti. Perinteinen jännitys muuttui peloksi. Mua pelotti mennä lavalle. Tunne kuristi mua, paine huusi mun päässäni että oon paska oon paska oon paska noi ihmiset tulee pilkkaamaan mua oon paska oon paska

tiedän että se on ihan helvetin tyhmää
mut se mä olen
tunnesme

mietin joskus kävellessäni illalla kotiin että voisiko sitä vain hypätä, kun junakiskot lähestyvät
tai jäädä autotielle pimeällä hieman liian pitkäksi aikaa
mutta en sillä huolestuttavalla, surullisella tavalla, joka haluaisi päättää oman elämänsä – mä rakastan tätä elämää ja sitä että hengitän ja oon elossa ja mä nautin mun ihmisistä 
mutta ehkä mietin tätä vain puhtaasta mielenkiinnosta, ketä kiinnostaisi, mitä tapahtuisi, auttaisiko kukaan
ehkä meidän kaikkien suurin pelko on, että hädän hetkellä jää yksin

tuntuu kuinka sisälläni riitelisi monta persoonaa, pelkään välillä tulevani hulluksi, olenko enää yhtään mitään vai olenko kaikkea
mistä saan voiman miten voin olla parempi
miten pystyn 
liikaa kysymyksiä en löydä vastauksia

olen kuin palanen, joka on runtattu väärään palapeliin
sovin vain melkein
aina rosoinen
hieman ulkona vaikka kuitenkin puoliksi sisällä

mutta silti ei hätää