12. lokakuuta 2014

on mieleni vihdoinkin tyyni


olo on taas paljon, paljon parempi

en edelleenkään pääse niihin suorituksiin, mihin haluaisin - en kuitenkaan jaksa kieriskellä itsesäälissä. jos haluan olla parempi, täytyy tehdä hommia. 

täytyy uskaltaa ottaa riskejä 


Kaarnassa asiat ovat edistyneet ihan hyvin. Oon edelleen aika pihalla siitä roolista ja tehdessäni sitä tulee aika usein se fiilis että tästä ei tuu mitään. Mut meillä on onneks ihan todella paljon aikaa vielä. Olo ei oo toivoton. 

Tuhkimossa esityskausi on vaiheessa, ja viimeisimmät esitykset on ollu aika kehnoja. Harmittaa, kun keskityn ja tsemppaan itseäni kulisseissa, mutta lavalla tuntuu ettei mikään tule oikealla tavalla ulos. Jokainen äänensävy, liike ja katse - ne ovat lähellä sitä täydellisyyttä mutta kuitenkin niin kaukana. Tänään on taas esitys, ja haluan tänään vetää hyvin. Meillä on kuulemma täysi katsomo, joten pakko vetää täysillä.

Kaiketi halusin vaan kertoa, että en ole vajonnut rooliahdistuksien syvimpään koloon. Niitä päiviä vain tulee, ja sen takia tää blogi on huipputärkeä mulle. Pystyn jotenkin jäsentämään ajatuksia ja tää saattaa avata mulle jotain ihan uutta. 

Kyllä tää tästä. Kaiketi. 

5. lokakuuta 2014

ei osaa olla



the smiths soi vaikeroinnin taustalla

blogini on tällä hetkellä omaa satunnaista terapiaani, mutta väliäkö sillä

pettynyt huokaus. 



Tuhkimon ensi-ilta oli ja se meni hermoilustani huolimatta ihan hyvin. Esityskausi jatkuu joulukuuhun omalla painollaan. Tuhkimo ei siis stressaa.


Sit on tää toinen juttu, Kaarna. Se on todella haastavaa ja ponnisteluistani huolimatta en yllä sille tasolle, mitä haluaisin.

On sinänsä typerää, että kirjoitan tätä tänne kun kuka tahansa asianomaisista voi lukea tätä ja tehdä omia johtopäätöksiä. Mutta ehkä en vain välitä siitä enää. Kerron vain totuuden omista tunteistani. Se saattaa kuulostaa vellomiselta ja säälittävältä, mutta niistä aineksista on itseensä pettyneet esmet tehty. 

Meillä oli ensimmäiset läpimenot nyt torstaina ja lauantaina, joista ohjaaja pääsi katsomaan tätä lauantaista. 
Hermostuneisuuteni oli edennyt pelottavalle tasolle. Ennen kohtauksia tärisin jännityksestä. En ollut tyytyväinen tekemiseeni torstaina, mutta me saatiin positiivista palautetta ja mun olotila ei ollut murskaantunut. 

Lauantai ei lähtenyt luottavaisesti liikkeelle. Ohjaajan läsnäolo toi lisäkertoimen jännityspaniikkiin. Katsomassa oli muitakin tärkeitä ihmisiä, joille halusin näyttää kykyni. En kuitenkaan onnistunut siinä. 

Kun tulin ensimmäiseen kohtaukseeni, eli kohtaukseen missä roolihahmoni Luru on pääsykokeissa ja esittelee itsensä raadille, mokasin kaiken. Yritin kaikkeni, että muistaisin ja tekisin ne asiat mitä pitikin. Kuitenkin ulos tuli pelkkää paskaa. Tunsin, kuinka ahdistus alkoi puristaa rinnassa ja tuntui siltä että kaikki olivat minuun pettyneitä. Olo ei ole ollut pitkään aikaan noin paska ja heikko. Mä petyin itseeni. Kaikki pettyi muhun. 
Kun pääsin lavalta pois, aloin itkemään. Säälittävää sekin. 

Pelottavinta on vaan se, että ensi-ilta on vasta helmikuussa ja oon nyt jo ihan paskana ja vakuuttunut siitä, että oon pettymys kaikille. Tiedän että on typerää murehtia näitä, pitäisi vaan paiskia hommia. Ahdistukseni vie minusta osan, enkä ikinä pysty olemaan parhaimmillani kun paniikki heittää minut loukkuun. Olen jumissa taas omissa tunteissani enkä pääse ulos vain napsauttamalla kytkintä.

Sumussa kierrän kehää
Omat tunteeni vainoavat minua 
Ilmassa ei kuulu vastakaikua 
Varjoja muistoissani
Ajatukset vangitsevat pimeyteen

Olo on vain kaikin tavoin hirveä. Ja pettynyt. Mä haluan olla hyvä enkä pettymys, mä haluan näyttää etten oo vaan se lisäke vaan oon osa jotain suurempaa, jotain lahjakasta ja kaunista. Mä haluan olla hyvä, eheä, kaunis, lahjakas. En halua olla pettymys.