25. elokuuta 2014

p y s ä h d y



Olotilan tunnustelua. Haikeutta.

Vähän jopa itkettää.

Tiedän, että postaukseni muistuttavat toisiaan ja lupailen aina asioita mitä en tule koskaan toteuttamaan. Ehkäpä kuitenkin blogini on enemmän päiväkirjamainen, vaikka omituisesti henkilökohtaisuudellaan julkinen. Tiedän, että kuka tahansa voi nähdä tekstini ja kuka tahansa voi poimia siitä jotain olettamuksia tai parempia totuuksia. Tiedän sen.
Siitä huolimatta, minä jatkan. Koska jostain syystä tämä tunteissani vellominen ja sekavuudesta avautuminen selkeyttää ajatuksiani edes pienen verran.
Ja jos joku oikeasti tätä mössöä lukee, niin superia. Mutta en ehkä miellytä kaikkia pitkillä teksteilläni ja masentavuudellani ja kuvattomuudellani. En ole sellainen tyttö, joka ottaisi ihanista asukokonaisuuksistaan kuvia tai joka tietäisi, millainen on motivoiva ja ihana postaus.
Tämä onkin vääränlaisen tytön blogi. Sellaisen tytön, joka ei tiedä oikeaa eikä väärää. Tai tietää, muttei osaa asettaa nitä oikeisiin uomiinsa, ei tiedä milloin pitäisi lähteä mihinkin suuntaan ja milloin on aika lopettaa.
 Tytön, joka tietää mitä pitäisi tehdä. Tytön, joka ei tiedä mitään mutta samalla kaiken. Oma tietoisuus on ristiriidassa omien tunteiden kanssa. Mitä pitäisi tehdä? Milloin satutan itseäni, milloin muita? Missä ovat rajani?
Tytön, joka korjaa itseään eheäksi omalla haavoittuvaisuudellaan. Tytön, joka on rikki ja samalla onnettomuudessaan onnellinen.
Olen minä. Ja minuudessani olen täynnä vihaa ja iloa.

Katkera sielu, toivoen jotain uutta.


Tuhkimo ja Kaarna etenevät tiuhaan tahtiin. Tuntuu, etten pysty antamaan kaikkeani molemmissa. Täysin erilaiset produktiot, mutta silti olen taas se vanha sekava Esme, joka turhauttaa kaikkia. Haluan olla hyvä. Haluan olla niin hyvä, että jokainen askeleeni lavalla, jokainen hengitys, katse, ajatus näkyy ja on oikea. Niin oikea, että tunnen itseni varmaksi siinä roolissa ja olotilassa.

Mutta en kykene siihen.

Ainoa lohdutukseni on aika. Tuhkimossa aika lyhenee, mutta Haltijatar onkin paremmin hallussa. Toinen produktio taas on ahdistavampi, tuntuu etten oikein ikinä osaa olla sitä mitä pitäisi. Olen ollut laiska, ja pettymys kaikille. Tiedän että kuulostan marttyyriltä kirjoittaessani tätä, mutta oikeasti yritän vain tehdä kaikkeni. Ja se vie joka paikasta minua. Olen koulussa saamaton, teatterilla jälkeni on hutaistua. Kotona makaan sängyssäni, tuijotan valoja ja itken hiljaa, en tiedä edes miksi. Kaikki kuitenkin on hyvin. Vietän aikaa kavereideni kanssa ja olen onnellinen.

Vai olenko?

Ikikysymys onnellisuudesta valvoittaa mieltäni, mutten osaa antaa kysymyksilleni vastauksia. Kaikki on vain ristiriidassa keskenään. En osaa ottaa selvää mistään ja se ahdistaa. Haluaisin olla viimeinkin vakaalla maalla.

En tiedä, onko se syksy vai tämä kiire vai vaan ainoastaan minä itse, mutta kauhukseni huomaan lipsuvani siihen samaan vanhaan Esmeen, joka pelkää kaikkea ja yrittää olla hyvä. Ja kun yritän liikaa, vien omasta suorituksestani liikaa.

Haluaisin vain olla hyvä. Sitä samaa, kuten aina. Olla hyvä.

Pohdiskeluni vievät aina tähän samaan mustaan lopputulokseen, mutta sitä se arkeni tällä hetkellä on.

Valoa ajatuksiini toivoessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti