21. tammikuuta 2014

Lähdemme etsimään oodia vapaudelle




Olen pimeässä. Yksinäisiä muistoja, kaikuja jostain olemattomasta. Tunnen itseni keveäksi. Hiljaisuus. Pelko on poissa, kun tyyneys valtaa mieleni. Vapaammat ajatukset kahlitsevat synkät mietteet kaukaisuuteen. Olen tässä. Olen läsnä. Olen elossa. 

Mä en tajua mihin oon (taas kerran) unohtanut tän blogin. Oon ollu muissa maailmoissa. Anteeksi.

Kaikenlaista on tapahtunut. Romeo + Julia loppui, uusivuosi toi uusia unelmia, kävin protukoulutuksessa ja Kallion lukio on herännyt taas lukiohaaveeksi. Päätöksiä pitäis tehdä ja oon jotenkin ihan sekaisin kaikesta. Opo painostaa ja yhteishakua tulvii joka puolelta. Tekisi mieli mennä jonnekin pimeään koloon miettimään tätä rauhassa kaikelta hälinältä.

Ajatukset lentää, keveämmin. Mieleni on pirteämpi ja katsoo tulevaisuuteen odottavammin. Tuntuu, että entinen epävarmuuteni on lähdössä.

Ehei, älä kiirehdi Esme. Vaikka pahin tuska ja paniikki on ehkä ohitse, se silti muistuttaa läsnäolostaan. En selvinnyt ihanasta koulutuksesta ilman hetkellistä ahdistusta. Ärsyttää, etten osaa olla normaali.

Mutta pitää vain hyväksyä itsensä. Hyväksyä se, että on okei että mä ahdistun ja stressaan helposti. Koska kun sen hyväksyy, niin asian murhe keventyy. Se ei tule enää niin hallitsemattomana. Nyt riittää, että mulla on ihmisiä ympärillä jotka ymmärtää ja hyväksyy mut myös, vaikka olenkin stressipallo.

Huomaan muutoksen. Mä panostan koulussa. Oon käynyt jopa Elixiassa useasti viime aikoina. Oon pirteämpi ja jotenkin nautin elämästä täysillä. Tulee mieleen protukesä ja sen tuomat muistot. Indiemusiikkia, rakkautta ja farkkushortseja. Mikään ei pysäyttänyt meitä. Eikä pysäytä.

Onnellisuutta. Toivon viimeinkin, että pahin musta aika on ohitse. Mut jos ei, niin sekin on ihan okei. Kyllä mä pystyn tähän.

Tunnen auringon keskellä hyytävää pakkasta. Kun hengitykseni salpautuu, en panikoi, vaan annan sen kulkea. Olen vapaa.