12. lokakuuta 2014

on mieleni vihdoinkin tyyni


olo on taas paljon, paljon parempi

en edelleenkään pääse niihin suorituksiin, mihin haluaisin - en kuitenkaan jaksa kieriskellä itsesäälissä. jos haluan olla parempi, täytyy tehdä hommia. 

täytyy uskaltaa ottaa riskejä 


Kaarnassa asiat ovat edistyneet ihan hyvin. Oon edelleen aika pihalla siitä roolista ja tehdessäni sitä tulee aika usein se fiilis että tästä ei tuu mitään. Mut meillä on onneks ihan todella paljon aikaa vielä. Olo ei oo toivoton. 

Tuhkimossa esityskausi on vaiheessa, ja viimeisimmät esitykset on ollu aika kehnoja. Harmittaa, kun keskityn ja tsemppaan itseäni kulisseissa, mutta lavalla tuntuu ettei mikään tule oikealla tavalla ulos. Jokainen äänensävy, liike ja katse - ne ovat lähellä sitä täydellisyyttä mutta kuitenkin niin kaukana. Tänään on taas esitys, ja haluan tänään vetää hyvin. Meillä on kuulemma täysi katsomo, joten pakko vetää täysillä.

Kaiketi halusin vaan kertoa, että en ole vajonnut rooliahdistuksien syvimpään koloon. Niitä päiviä vain tulee, ja sen takia tää blogi on huipputärkeä mulle. Pystyn jotenkin jäsentämään ajatuksia ja tää saattaa avata mulle jotain ihan uutta. 

Kyllä tää tästä. Kaiketi. 

5. lokakuuta 2014

ei osaa olla



the smiths soi vaikeroinnin taustalla

blogini on tällä hetkellä omaa satunnaista terapiaani, mutta väliäkö sillä

pettynyt huokaus. 



Tuhkimon ensi-ilta oli ja se meni hermoilustani huolimatta ihan hyvin. Esityskausi jatkuu joulukuuhun omalla painollaan. Tuhkimo ei siis stressaa.


Sit on tää toinen juttu, Kaarna. Se on todella haastavaa ja ponnisteluistani huolimatta en yllä sille tasolle, mitä haluaisin.

On sinänsä typerää, että kirjoitan tätä tänne kun kuka tahansa asianomaisista voi lukea tätä ja tehdä omia johtopäätöksiä. Mutta ehkä en vain välitä siitä enää. Kerron vain totuuden omista tunteistani. Se saattaa kuulostaa vellomiselta ja säälittävältä, mutta niistä aineksista on itseensä pettyneet esmet tehty. 

Meillä oli ensimmäiset läpimenot nyt torstaina ja lauantaina, joista ohjaaja pääsi katsomaan tätä lauantaista. 
Hermostuneisuuteni oli edennyt pelottavalle tasolle. Ennen kohtauksia tärisin jännityksestä. En ollut tyytyväinen tekemiseeni torstaina, mutta me saatiin positiivista palautetta ja mun olotila ei ollut murskaantunut. 

Lauantai ei lähtenyt luottavaisesti liikkeelle. Ohjaajan läsnäolo toi lisäkertoimen jännityspaniikkiin. Katsomassa oli muitakin tärkeitä ihmisiä, joille halusin näyttää kykyni. En kuitenkaan onnistunut siinä. 

Kun tulin ensimmäiseen kohtaukseeni, eli kohtaukseen missä roolihahmoni Luru on pääsykokeissa ja esittelee itsensä raadille, mokasin kaiken. Yritin kaikkeni, että muistaisin ja tekisin ne asiat mitä pitikin. Kuitenkin ulos tuli pelkkää paskaa. Tunsin, kuinka ahdistus alkoi puristaa rinnassa ja tuntui siltä että kaikki olivat minuun pettyneitä. Olo ei ole ollut pitkään aikaan noin paska ja heikko. Mä petyin itseeni. Kaikki pettyi muhun. 
Kun pääsin lavalta pois, aloin itkemään. Säälittävää sekin. 

Pelottavinta on vaan se, että ensi-ilta on vasta helmikuussa ja oon nyt jo ihan paskana ja vakuuttunut siitä, että oon pettymys kaikille. Tiedän että on typerää murehtia näitä, pitäisi vaan paiskia hommia. Ahdistukseni vie minusta osan, enkä ikinä pysty olemaan parhaimmillani kun paniikki heittää minut loukkuun. Olen jumissa taas omissa tunteissani enkä pääse ulos vain napsauttamalla kytkintä.

Sumussa kierrän kehää
Omat tunteeni vainoavat minua 
Ilmassa ei kuulu vastakaikua 
Varjoja muistoissani
Ajatukset vangitsevat pimeyteen

Olo on vain kaikin tavoin hirveä. Ja pettynyt. Mä haluan olla hyvä enkä pettymys, mä haluan näyttää etten oo vaan se lisäke vaan oon osa jotain suurempaa, jotain lahjakasta ja kaunista. Mä haluan olla hyvä, eheä, kaunis, lahjakas. En halua olla pettymys.







6. syyskuuta 2014

kipupisteitä


Mä en oo pitkään aikaan tuntenut mitään näin kamalaa.

Ahdistukseni repii rintaani, en tunne enää olemassaoloani
kaikki on pimeää ja minä en osaa mitään
savu kietoutuu ympärilleni, minä en ole enää minä
olen huonoja ajatuksia ja pelottavia sanoja

en osaa mitään mitä haluaisin. en koskaan ole tarpeeksi kaunis enkä taitava. joskus luotin itseeni, mutta se lähti kauemmaksi

kyyneleet valuvat ja minä seison yksin.


haluaisin mennä mukaan, haluaisin nauraa ja nauttia ihmisten seurasta ja hetkistä

kuitenkin olen vain se hauras asia, pimeä olento, surkea mieli - ajattelen liikaa ja pelkään astumista elämään.


hirveä päivä. tunsin pitkästä aikaa kahteen vuoteen rinnassani niin pahaa ahdistusta, että itku oli loputonta ja oksetti. vaikka päiväni oli myös valoisa, enimmäkseen tunsin näitä pimeitä hetkiä. 

kukaan ei ymmärrä, enkä ymmärrä itsekään.

25. elokuuta 2014

p y s ä h d y



Olotilan tunnustelua. Haikeutta.

Vähän jopa itkettää.

Tiedän, että postaukseni muistuttavat toisiaan ja lupailen aina asioita mitä en tule koskaan toteuttamaan. Ehkäpä kuitenkin blogini on enemmän päiväkirjamainen, vaikka omituisesti henkilökohtaisuudellaan julkinen. Tiedän, että kuka tahansa voi nähdä tekstini ja kuka tahansa voi poimia siitä jotain olettamuksia tai parempia totuuksia. Tiedän sen.
Siitä huolimatta, minä jatkan. Koska jostain syystä tämä tunteissani vellominen ja sekavuudesta avautuminen selkeyttää ajatuksiani edes pienen verran.
Ja jos joku oikeasti tätä mössöä lukee, niin superia. Mutta en ehkä miellytä kaikkia pitkillä teksteilläni ja masentavuudellani ja kuvattomuudellani. En ole sellainen tyttö, joka ottaisi ihanista asukokonaisuuksistaan kuvia tai joka tietäisi, millainen on motivoiva ja ihana postaus.
Tämä onkin vääränlaisen tytön blogi. Sellaisen tytön, joka ei tiedä oikeaa eikä väärää. Tai tietää, muttei osaa asettaa nitä oikeisiin uomiinsa, ei tiedä milloin pitäisi lähteä mihinkin suuntaan ja milloin on aika lopettaa.
 Tytön, joka tietää mitä pitäisi tehdä. Tytön, joka ei tiedä mitään mutta samalla kaiken. Oma tietoisuus on ristiriidassa omien tunteiden kanssa. Mitä pitäisi tehdä? Milloin satutan itseäni, milloin muita? Missä ovat rajani?
Tytön, joka korjaa itseään eheäksi omalla haavoittuvaisuudellaan. Tytön, joka on rikki ja samalla onnettomuudessaan onnellinen.
Olen minä. Ja minuudessani olen täynnä vihaa ja iloa.

Katkera sielu, toivoen jotain uutta.


Tuhkimo ja Kaarna etenevät tiuhaan tahtiin. Tuntuu, etten pysty antamaan kaikkeani molemmissa. Täysin erilaiset produktiot, mutta silti olen taas se vanha sekava Esme, joka turhauttaa kaikkia. Haluan olla hyvä. Haluan olla niin hyvä, että jokainen askeleeni lavalla, jokainen hengitys, katse, ajatus näkyy ja on oikea. Niin oikea, että tunnen itseni varmaksi siinä roolissa ja olotilassa.

Mutta en kykene siihen.

Ainoa lohdutukseni on aika. Tuhkimossa aika lyhenee, mutta Haltijatar onkin paremmin hallussa. Toinen produktio taas on ahdistavampi, tuntuu etten oikein ikinä osaa olla sitä mitä pitäisi. Olen ollut laiska, ja pettymys kaikille. Tiedän että kuulostan marttyyriltä kirjoittaessani tätä, mutta oikeasti yritän vain tehdä kaikkeni. Ja se vie joka paikasta minua. Olen koulussa saamaton, teatterilla jälkeni on hutaistua. Kotona makaan sängyssäni, tuijotan valoja ja itken hiljaa, en tiedä edes miksi. Kaikki kuitenkin on hyvin. Vietän aikaa kavereideni kanssa ja olen onnellinen.

Vai olenko?

Ikikysymys onnellisuudesta valvoittaa mieltäni, mutten osaa antaa kysymyksilleni vastauksia. Kaikki on vain ristiriidassa keskenään. En osaa ottaa selvää mistään ja se ahdistaa. Haluaisin olla viimeinkin vakaalla maalla.

En tiedä, onko se syksy vai tämä kiire vai vaan ainoastaan minä itse, mutta kauhukseni huomaan lipsuvani siihen samaan vanhaan Esmeen, joka pelkää kaikkea ja yrittää olla hyvä. Ja kun yritän liikaa, vien omasta suorituksestani liikaa.

Haluaisin vain olla hyvä. Sitä samaa, kuten aina. Olla hyvä.

Pohdiskeluni vievät aina tähän samaan mustaan lopputulokseen, mutta sitä se arkeni tällä hetkellä on.

Valoa ajatuksiini toivoessa.

8. elokuuta 2014

sinä pidät minua pystyssä



Pää ei taida ikinä olla selkeä.

Kipu oli huumaavan kamalaa. Se oli niitä kipuja, jotka itkettää mutta kierolla tavalla tuntuu hyvältä. Kuulostaa masokistiselta sanoa näin, mutta tietyllä tasolla nautin siitä tunteesta. Olin muussa olotilassa.

Kaarnan ja Tuhkimon treenit jatkuivat epäedullisesti päällekkäin, ja onnistuin nyrjäyttämään nilkkani UUDESTAAN. 

hieno tuuri hermanni

On turhauttavaa istua sivussa ja katsoa muita, kun voisi olla kehittymässä muiden kanssa.

Ai niin, täytin kans 16. Jee.

Ahdistaa ja innostaa. Mä olen näyttelemisen suhteen epävakaalla maalla, jokainen katse, liike ja tapa puhua tuntuu virheelliseltä. En tunne vielä oloani helpoksi. Teksti on hakusessa ja tunteita näkyy ristiriitaisina. En osaa olla vielä sitä mitä halutaan.

En kuitenkaan ole vielä epätoivossa. Mulla on ihania kavereita jotka tukee mua ja aikaa riittää. Kyllä se siitä.
Toivottavasti.

Uusia ihmisiä, olo on ympäröity. Olen sosiaalinen mutten kuitenkaan. En uskalla aina olla oma itseni ja kaikki uusi hermostuttaa. Epäilykset saattavat mieltäni kuin tuhoisin pyörremyrsky.

Lukio alkaa tiistaina. Koulutarvikkeita puuttuu ja ajatukset karkailevat. Stressaa taas koulun ja teatterin yhdistäminen, stressaa ihmiset ja se että miten mä reagoin näihin kaikkiin asioihin. Pelottaa, että vajoan samaan kierteeseen. 

Kauneutta tavoitellessa.

26. heinäkuuta 2014

puolivahingossa




Kaikenlaista.

Pää on täynnä ajatuksia, ne kaikki riistäytyy eri suuntiin ja haluaa kokea uusia asioita. 

Voisin kaiketi kertoa lisäinfoa siitä ihanuudesta, mitä ollaan nyt muutaman päivän ajan treenattu. Kaarna on teoksen nimi ja se tulee ensi-iltaan helmikuussa 2015. Kyseessä on mun eka nuorisoprokkis ja oon erittäin innoissani. 

Tai, olinhan R + J sinänsä nuorisojuttu mut ei kyllä mitenkään lähellä tätä.


Oon innoissani sen takia, että meillä on upea työryhmä ja itse näytelmä on cool ja sit vielä mä pääsen haastamaan itseäni toden teolla. Itseni tuntien tuun kyllä epäilemään taitojani monia kertoja, onhan mulla ollut jo tällä ekalla viikolla epävarmuuden hetkiä. Mut se on sen arvoista.

Oon niin kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja siitä et me tehdään mun hyvien kamujen kanssa näin upeaa juttua. Ah. 

Tietysti mua stressaa. Tää tulee vähän epäilyttävään saumaan, kun on toi toinen produktio, Tuhkimo, alla ja lukio pitäisi aloittaa. Mut kyllä mä jotenkin aina selviydyn. Mulla on onneksi moni kamu samassa tilanteessa ja tää blogi tulee varmasti taas pitkästä aikaa olemaan kultainen henkireikä.

Tämä viikko on ollut aika tanssipainotteista, mutta myös jotain näyttelijäntyöllisiä juttuja on tehty. Onnistuin nyrjäyttämään mun nilkan ironisesti treenien jälkeen ja se on tuonu jotain lisähaasteita mut kaikki on ollu kyllä superkivaa. Mulla ei vielä oo ollu kohtaustreenejä mut en malta odottaa et päästään niihin. 

ihana on ollut kesä ja syksystä tulee kiireinen mut varmasti spessu. 


kauneutta, kauneutta ympärilläni

25. heinäkuuta 2014

en ole se mitä luulin


en ole parempi
en viisaampi
en lahjakkaampi

olen ihminen olomuodossaan

ahdistaa seinät kivilattia askeleet sanat 

en riitä vaikka toisin luulin

satutan ja sattuu 

en ole vahva
en ole viisas
en kaunis enkä hyvä

olen kipeitä mustelmia ja vihaisia sanoja, riittämättömyyttä ja pettymystä, täynnä pelon murtamaa toivoa

tulevaisuus ei ole enää edes käsite mielessäni joka kätkee usvaiseen olomuotoon kauneutta

sanat sattuvat, totuus sattuu

onko huominen aamukaste eilistä parempi



kaarnan treenit alkoivat ja mieli on sekaisin
kerron teille lisää pian, nyt olen vain täynnä epävarmuutta ja pelkoa

ikuinen kuolematon itse

22. kesäkuuta 2014

arvoituksia täynnä



lianne la havas soi yön pikkutunneilla

ajatukset karkaavat tulevaan 

harmoniat kohtaavat ja onnellisuus on olotila vahvimmillaan

viimein.


Kaikenlaista, uutta ja kaunista. Peruskoulu loppui. Pääsin lukioon. Teatteri koki upean ensi-illan. Ihania ihmisiä, syviä keskusteluja ja kesäretkiä. Kesäkuu on ollut tähän mennessä oikein ihastuttava, enkä malta odottaa kaikkea tulevaa ihanaa.

Juhannus oli ihastuttava. Sää ei ollut kesäisin, mutta rakkautta oli. Upeita yökävelyitä rannassa ja iloisia ihmisiä ja kaikkea mahtavaa.

Uhrasin myös viimein ajatuksia teatterille. Meillä on heinäkuussa tiivis treeniviikko, missä työstetään sitä superupeeta juttua mistä mainitsin. Sitä varten mun pitää lukea aimo kasa kirjoja ja katsoa teemaan liittyviä leffoja. Siihen urakkaan lähden heti tän juhannussäädön jälkeen.

Kaikki on aika pus ja täydellistä. Ruissikin tulee. Oh.

7. toukokuuta 2014

On elämä parempi ilman kaikkia vastauksia


Tuntuu että oon aloittanut kaikki mun postaukset anteeksipyynnöillä, joten nyt voisin jättää sen väliin.

Paitsi et mun täytyy taas pyytää anteeksi kuvattomuutta. Mä niin lupailin viime postauksessa et kyllä niitä kuvia tulee Berliinistä otettua mut hupsis kamera yllättävästi unohtui kotiin. Otin kyllä paljon taas kuvia mun ihanalla iphonella joten niitä varmaan lisäilen tänne asap :)

Ja elämä on aika kivaa. Mä silleen pakahdun onnesta kun aurinko paistaa, ihmiset ovat ihania ja mun oma olo on keveä ja innostunut. Vanha synkkä ja kieroutunut olo on kaukana. Kyllähän se joskus palailee, varsinkin teatterin yhteydessä, mut oon oppinu käsittelemään tunteitani paljon paremmin. Ja se tuntuu ihanalta.

Teatteri on vihdoinkin alkanut, nyt työstetään Tuhkimoa. Mä saan ilokseni esittää haltijatarta, joka on aika symppis rooli. Onhan se taas tota tätiosastoa mitä oon tehny jo muutamaan otteeseen mut kaiketi mussa elää jokin tätisielu.

Protuilusta sen verran et jätin tämän vuoden apparihommat väliin, mullla on elämä niin täynnä teatteria ja koulua ja töitä ettei mulla olis kai aikaa koulutuksiin ja leirille. Mut ens vuonna pääsee taas.

Ihanaa et teatteri on alkanu koska nyt voin taas palata juurille, eli tehdä sitä mikä tän blogin alkuperäinen idea oli - kirjoittaa teatterista. Ja kyllä kerrottavaa riittää! Tänään mulla on taas treenit, meen ensin laulutreeneihin ja sitten me tehdään sitä haltijatarkohtausta. Romeon ja Julian jälkeen on jotenkin rentouttavaa tehdä lastenteatteria.

Myös mä pääsin yhteen erittäin kiinnostavaan juttuun mukaan, joka kuuluu sellaseen Nuori Näyttämö-hankkeeseen. Mulla ei ole siitä vielä kauheasti kerrottavaa, mutta odotan sitä innolla. Siitä tulee haasteellista mutta oon valmis tekemään töitä sen eteen.

Oon yllättävän rentoutunut vaikka kaikki kokeet puskee päälle ja repliikkejä pitäisi opetella. Mutta en jaksa murehtia. Uskon että kaikki esmemäisesti loksahtaa paikoilleen.

Ihanaa.

12. helmikuuta 2014

Ja silti uskallusta vailla


olen spiraalissa ja hapuilen todellisuutta

se siitä sitten.

Mulla on ollut taas jotenkin tosi omituista tää mun ajankäyttö. Toisaalta en oo tehny yhtään mitään, mut sit taas oon tehny kyl kaikkee. Oon ehtiny olla helsingissä jo pariin otteeseen, käydä laivalla, olla protukoulutuksessa, sairastaa KAMALIMMAN FLUNSSAN IKINÄ, kattoa kaikkia sarjoja ihan hulluna ja käydä leffassa ja kahvilla ja opiskella myös yllättävän tunnollisesti. On outoa kun ei oo teatteria, mut toisaalta mulla on nyt ollu aikaa kaikelle itseni hemmottelulle ja muulle mitä mulla ei yleensä oo ollu.

Tää blogi on ollut viime aikona myös kanssa vähän pointiton - koska alkuperäinen ideahan on että tää on mun oma pieni teatteriblogini mihin voin vuodattaa kaikkea luomisen tuskaa tekotaiteellisesti ja siis niin koska nyt mun elämäni on ollut pelkkää koulua ja netflixiä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta niin ei oo ollu oikein mitään mistä kirjottaa. Sori.

Mut toivottavasti kohta teatteri taas alkaa, ja oon niin onnellinen että me palataan taas tonne meidän omaan ihanaan pikkuteatteriin joka on se mun kotini ja mun juureni. Sinne mä menin konttaamaan jo taaperona ja se oli mun turvapaikkani lapsuuden myllerryksissä. Se on vaatimaton ja siks just ihan paras. 

Kaupunginteatterin lava oli ihan sairaan hieno, isolla lavalla isolle katsomolle. Mutta, koti on aina koti. Tykkään siitä, että voin olla niillä ihanilla, vanhoilla sohvilla. Voin tunkea mun lokeron taas täyteen kaikkea turhaa. Ja sit kans saan siivota siivousryhmissä. Rakastan teatterin ihania perinteitä ja tapoja, ihmisillä on jopa tietty tapa puhua ja nauraa siellä. Se on vaan parasta. Kova ikävä sinne. 

Ja sitten voin taas kirjoittaa tänne niistä oikeista asioista.

Hei muuten, kuvista vielä! Tiiän et oon huonoista huonoin ottamaan kuvia tänne, tuolla kamera vaan pölyttyy ja pistän tänne noita rumia ig-kollaaseja koska aina on niin sairaan "kiire." Mut mul on suunnitelma, että yritän tsempata ja tsemppaan varsinkin sillon ku meen Berliiniin! Ihana kaupunki, rakkauteni mun. Viimeks unohdin mun kameran kotiin mut nyt aion muistaa ja ikuistaa sitä überupeeta katutaidetta ja kaikkee muutakin niin sairaasti että kuolette kuvaoksennukseen. Joten kyllä.

Suunnittelen eufoorista kesää. Toivottavasti pääsen protutiimiin ja sit aion vaan nauttia ja ruskettua ja tavata mun kaikkia helsinkikamuja ja mennä ruissiin ja ehkä Turkkiin ja ah kesä on niin mun kausi. Kesä ja mä bondataan. 
Hyvä näin helmikuussa siitä haaveilla, mut siis rakastan kesää.

Ja yhteishaku tulee kovaa ja lujaa ja en tiiä melkein yhtään mitään mistään valinnoista. A P U A.

Mut rakastakaa toisianne ja itseänne ja kevät tulee ihan kohta ja niin elämä ok superjees. Puspuspus.•

21. tammikuuta 2014

Lähdemme etsimään oodia vapaudelle




Olen pimeässä. Yksinäisiä muistoja, kaikuja jostain olemattomasta. Tunnen itseni keveäksi. Hiljaisuus. Pelko on poissa, kun tyyneys valtaa mieleni. Vapaammat ajatukset kahlitsevat synkät mietteet kaukaisuuteen. Olen tässä. Olen läsnä. Olen elossa. 

Mä en tajua mihin oon (taas kerran) unohtanut tän blogin. Oon ollu muissa maailmoissa. Anteeksi.

Kaikenlaista on tapahtunut. Romeo + Julia loppui, uusivuosi toi uusia unelmia, kävin protukoulutuksessa ja Kallion lukio on herännyt taas lukiohaaveeksi. Päätöksiä pitäis tehdä ja oon jotenkin ihan sekaisin kaikesta. Opo painostaa ja yhteishakua tulvii joka puolelta. Tekisi mieli mennä jonnekin pimeään koloon miettimään tätä rauhassa kaikelta hälinältä.

Ajatukset lentää, keveämmin. Mieleni on pirteämpi ja katsoo tulevaisuuteen odottavammin. Tuntuu, että entinen epävarmuuteni on lähdössä.

Ehei, älä kiirehdi Esme. Vaikka pahin tuska ja paniikki on ehkä ohitse, se silti muistuttaa läsnäolostaan. En selvinnyt ihanasta koulutuksesta ilman hetkellistä ahdistusta. Ärsyttää, etten osaa olla normaali.

Mutta pitää vain hyväksyä itsensä. Hyväksyä se, että on okei että mä ahdistun ja stressaan helposti. Koska kun sen hyväksyy, niin asian murhe keventyy. Se ei tule enää niin hallitsemattomana. Nyt riittää, että mulla on ihmisiä ympärillä jotka ymmärtää ja hyväksyy mut myös, vaikka olenkin stressipallo.

Huomaan muutoksen. Mä panostan koulussa. Oon käynyt jopa Elixiassa useasti viime aikoina. Oon pirteämpi ja jotenkin nautin elämästä täysillä. Tulee mieleen protukesä ja sen tuomat muistot. Indiemusiikkia, rakkautta ja farkkushortseja. Mikään ei pysäyttänyt meitä. Eikä pysäytä.

Onnellisuutta. Toivon viimeinkin, että pahin musta aika on ohitse. Mut jos ei, niin sekin on ihan okei. Kyllä mä pystyn tähän.

Tunnen auringon keskellä hyytävää pakkasta. Kun hengitykseni salpautuu, en panikoi, vaan annan sen kulkea. Olen vapaa.