18. marraskuuta 2013

tyhjyyttä


 
olen tyhjä kuori täynnä merkityksettömiä asioita

vainoharhaisuutta vainoharhaisuutta

missä olen en näe eteeni

aika
       loppuu
                   kesken

Unettomuuteni ajoi minut tänne. Ajatukset ovat vilkkaita, mutta ne eivät tuo mulle mitään uutta. Kierrän ikuista kehää.

Kaikki on hyvin. Ihana perhe, ihanat kaverit, koulu menee tyydyttävästi, ihana harrastus, kaikki ihana ympäröi mua. Missä siis vika?

minussa. poistakaa sieltä minäminäminäminäminä.

Mua raivostuttaa niin moni asia itsessäni. Mun epäkelpoisuus. Mun taito mokata joka asia. Mun sosiaalinen ontuvuus. Mun  tapa valittaa joka ikisestä asiasta. Mun ulkomuoto. Mun laiskuus. Mun väsymys. Mun epävarmuus. Mun ahdistus. Mun tunteet. Mun kaikki. 

Toisaalta mulla on joskus hetkiä jolloin musta tuntuu et oon oikeesti ihan kelpo heppu joka heittää välillä vähän ontuvaa settiä mut kuitenkin porukka ei dissaa. Ja että kyllä mulla on oikeus olla täällä. Nää spessuhetket on harvinaisia. 

On helpottavaa mutta haastavaa jakaa ajatuksensa tänne. Joku ehdotti mulle joskus että kirjoittaisin päiväkirjaa. Yritin joskus, mutta se jotenkin ei tuntunut hyvältä pitää niitä asioita mun ja paperin välisenä. Mä en oo kaikista asioista niin avoin puhumaan kaikille, mutta on lohduttavaa tietää etten oo yksin. Ehkä siksi jaan näitä raakoja, aitoja hetkiä ja tunteita teille - jos yksikin teistä lukee, mun oloa se helpottaa suunnattomasti.

Mua vaan harmittaa et oon tämmönen. Tämmönen ihme möllykkä. Haluaisin olla niin paljon muuta. Ja on surullista, miten oudon kuvan ihmiset musta saa. Oon kuullu kommentteja, että "Esme on tosi itsevarma ja aina iloinen!" joka on vaan niin superväärin kuin voi olla. En mä oo sellanen. Mä oon kyllä iloinen, mutta en aina. Mä myös ajattelen tosi paljon. Turhia juttuja kylläkin, mut ajattelen kuitenkin. Ja mä oon usein tosi epävarma. Vaikutan kuulemma tosi varmalta mut nyt ainakin jotkutt tietää että se on puuta heinää.

Äh. 

Mä vaan pelkään koko ajan niin paljon, etten riitä noille kaikille ihanille ihmisille tai että en ole teatterilla tarpeeksi hyvä. Siitä on tullu mulle sellanen sairas pakkomielle, on pakko olla hyvä. Ja kun en pääse tavoitteeseeni, oon epäonnistunut kaikin tavoin - oon epäonnistunut ihmisenä. 

Mä en halua olla huono. On pakko olla hyvä. En oo vielä. Pakko. Olla. Hyvä.

Itkettää vähän. Tunnen niin paljon rakkautta harrastustani kohtaan, etten pysty sitä kuvailemaan. Älkää viekö sitä multa pois. Se on mun keino hengittää ja olla vapaa. Se on mun sisäinen kapinani, lintuni, voimani. Teatteri rankentaa mun minuuden. Siitä mä koostun. Teatteri murtaa mut mutta se myös pitää mut koossa. Siinä sen lajin hienous piilee. Riistiriidat kaivertavat jotain uutta.

Se minä olen. Olen tässä ja nyt. Yritän pitää hetkistä kiinni.

2 kommenttia:

  1. esme oot ihana rakastan sua nähää pian. oot oikeesti lahjakas, tää on nii hieno.

    VastaaPoista
  2. Kiitos :) oli mukava viettää hetki blogisi parissa. Komppaan sua, kun itsellänikin viime aikoina tuo "minäminäminä" on ollut kovin levoton ja epävarma.

    Valmistaudun itsekin taas jälleen yhteishakuisin, ja koulupaikka ens syksynä olis aika kova juttu!

    Tsemppiä sinne :)

    VastaaPoista