15. lokakuuta 2013

Niin täydellistä, että pelottaa



Olo on voimaton. Turruttunut. Pelokas.

Näen kaiken sumeana, taas kerran. Yritän vain pakottaa itseni toimimaan, mutta kaikki minussa stoppaa ja menen lukkoon. Vangitsen itse itseni pysähtymään, olen loukussa. Ja minua pelottaa.

Olen pahoillani, että teksti on taas masentavaa ja kuvia ei näy. Tää blogi toimii mulle sellaisena ajatusten kanavana, tänne pystyn purkamaan fiiliksiä joita en muuten pysty tai osaa. Anteeksi.

Tänään ei ollut hyvä päivä.

Tai periaatteessa oli, iltaan asti. Koulussa oli ihan tavallista. Koulun jälkeen oli tavallista. Sitten menin lämmitystreeneihin, koska meillä on kahden viikon tauko ja tää prokkis kaipaa lämmittelyä. Nekin alkoi ihan kivalla tavalla. Meillä oli aluksi tanssia, jossa sain aika paljon tarkennuksia mutta ne oli vaan tosi hyödyllisiä ja niistä mul tuli taas sellanen itsensä kehittämisen meininki ja ihana olo.

Sitten alkoi laulu. Tätä osuutta olin odottanut, sillä laulaminen on vaan todella ihanaa ja siinä mulla ei oo yhtä avuton olo kuin kaikissa muissa osa-alueissa. Siinäkään en oo mitenkään spessu, mut jotenkin räpiköin pinnalla sentään.
Käytiin lauluja läpi aika nopeaan tahtiin, siinä ei ollut mitään kummallista. Kunnes mentiin viimeiseen yhteisbiisiin, jonka aikana tapahtui jotain.

Itse asiassa mun täytyy tässä välissä varmaan vähän pohjustaa mitä on tapahtunut, ennen kuin alan selittämään mun fiiliksiä tarkemmin.

Viime esityksessä, eli 5.10 iltanäytöksessä Chasing Carsissa mä menin jotenkin ihan lukkoon. En edes tiedä miksi. Ääni katosi yhtäkkiä mun soolon aikana ja mä menin tietysti ihan paniikkiin kun en tiennyt mitä tehdä. Aloin laulamaan epävarmemmin ja tosi hiljaa, ja ilmeisesti kukaan ei kuullut sitä kun sitten kaikki muutkin lopetti laulamisen. Ne oli piinaavat sekunnit kun kaikki katsoi mua ja mä itku kurkussa yritin saada jotain ulos. Mutta mä vaan olin ihan jäätynyt.
Mulla oli siis ääni ihan hyvässä kunnossa, ei kurkku kipeä tai mitään. Mä vaan menin yhtäkkiä tosi epävarmaksi.

Siitä mulle on jäänyt tosi epämukava olo. Mä oon tässä hitaasti alkanut kokoamaan itselleni laulussa sellasta pientä luottamusta, että kyllä mä pystyn luottamaan itseeni ja kykyihini. Mutta siinä sen taas näkee, sekunneissa voi kaikki murtua heti.

Takaisin tämänpäiväiseen. Joten, siinä viimeisessä biisissä mä menin taas vähän samaan tilaan. Yhtäkkiä iski outo paniikki siitä että tää ei nyt suju ja mitä helvettiä mun pitäis nyt tehdä. Ja laulamista ei sais lopettaa ikinä, mut mun oli pakko kun alkoi itkettää. Ja mua raivostuttaa se niin paljon, että itken niin helposti. Mutta mua turhautti ja hämmensi ja ahdisti se niin paljon, kun juttu ei mennyt ollenkaan hyvin. Mä vaan yritin pakottaa itseni laulamaan, purin huulta ja hammasta ja hoin mielessäni että "laula nyt, saatana, laula!" mut siitä ei tullut mitään ja mä vaan seisoin siinä kaikkien keskellä paniikin täyttämänä.

Kun se biisi oli ohi, ryntäsin vessaan. En tiennyt muutakaan. Yritin rauhoittua ja jotenkin saada kaikki ristiriitaiset ja kiihtyneet ajatukset pois mun päästä. Se oli niin kamalaa istua siellä pienessä vessakopissa yrittäen koota itseään. Ja ei siitä mitään tullut.

Sitten mentiin Chasing Carsiin, joka oli ihan vikatikki. Sitä mä olin pelännyt, koska ajattelin että jos meidän lauluopettaja tai joku muu kysyy siitä, miks mokasin niin pahasti viime kerralla. Mulla oli niin kamala ja tärisevä olo, kaikki pelotti ja mä meinasin koko ajan itkeä. Se oli noloa, ahdistavaa ja asiat vilisi silmissä. Yhtäkkiä tuli mun soolo ja aloitin niin epävarmasti että lopetin heti. Kaikki huvittui ja kyseli että mikä on ja mikset laula. Mä en uskaltanut sanoa oikein mitään kun pelkäsin että alan itkemään, nyökyttelin ja mutisin. Sillä vedettiin laulu loppuun, rukoilin että pääsisin tilanteesta pois ja vaan purin huulta ja yritin selviytyä.

Huh.

Loppuilta onkin ollut pelkkää parkumista. Ja mä tiedän, miten mun kuuluis toimia ja mä tiedän että mä itkin ihan typerästä syystä. Mut silti en osaa olla varma. Enkä osaa suhtautua mokiin hälläväliä-asenteella. Mua pelottaa epäonnistuminen ihan hirveesti, en haluu olla heikko tai huono. Haluun näyttää kaikille, varsinkin itselleni että osaan olla hyvä. Ja jos mokaan, kaikki tuntuu lopulliselta ja merkityksettömältä. Pelkään, että multa otetaan toi kaikki rakas pois, koska en osaa.

Mua vaan pelottaa kaikki niin paljon ja oon ihan sekaisin. Mun tekis mieli vain maata kotona, etten näkis ketään. Mä en halua mennä kouluun ja pelätä siellä ihmisten katseita. Mä en edes tiedä mitä pelkään, pelkään vain kaikkea. Teatterilla pelkään sitä että oon huono ja että muut tuomitsee mut. Haluun vaan tehdä parhaani ja olla hyvä ja saada mun läheiset ylpeiksi. Haluun olla muutakin kuin merkityksetön. Mä haluan onnistua.

Mutta en koe onnistuvani. Mulla on ihan hirvee olo. Ihan hirvee. Ja mä tiedän, että se menee ohi, mut tällä hetkellä tuntuu että koko maailma kaatuu mun niskaan vaikka asia oli äärettömän pieni.

Mä oon ihan hirveän kiittämätön. Anteeksi. Anteeksi niille, jotka jaksaa mua aina kehua ja tsempata vaikka valitan koko ajan. Ja kiitos myös. Anteeksi myös niille, jotka ovat uhranneet muhun aikaansa ja siten vain tuhlanneet sen. Mä oon epäonnistuja. Anteeksi oikeesti.

Mä oon taas ihan vitun hukassa ja mä vaan haluaisin repiytyä kaikesta pois.

Apua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti