20. lokakuuta 2013

Kuuntele minua

Päivä on laskeutunut taas ja mä tunnen oloni tyhjäksi.

Mä usein valitan kokevani hämmennystä, mut nyt jotenkin kaikki on ihan toisella tasolla. En tiedä miksi.

Mä mietin että voisin hieman selittää juttuja, kun kerran uusia lukijoita on tullut lähiaikoina aika paljon. Kuten tuossa sivupalkissa mainitsen, oon kirjottanu tätä blogia jo vuodesta 2012, mutta uutenavuotena poistin kaikki viestit. Halusin eroon vanhasta. Se oli jotenkin ihan hyvä, en jäänyt roikkumaan ja vellomaan niihin fiiliksiin. Mut siinä samalla lähti tosi paljon kaikkea selvitystä siitä, että mitä tää kaikki syvällinen valitus ristiriidoista ja tyhjyydestä ja ahdistuksesta oikein on.

Joten, mennään pikakelauksella.

Teatteri on ollut mun rakas harrastukseni 7-vuotiaasta. Mun koko perheeni on tässä mukana ja mä kasvoin tuolla meidän teatterissa. Se oli oikea satumaa, leikin piilosta pukuvarastossa ja taistelin merirosvoja vastaan Peter Panin lavastuksissa. Lensin, koin, tanssin ja lauloin. Tiesin teatterin kaikki salaonkalot, pyörin pukuhuoneissa ja kävin katsomassa jokaisen esityksen moneen kertaan. Osasin vuorosanat ulkoa ja esitin samoja näytelmiä kotona. Tuntui luontevalta mennä samalle lavalle, joka oli kuin koti.

Lava tuntui kotoisalta pitkään. Näytteleminen oli kuin leikkimistä, en uhrannut sille sen enempää ajatuksia. Pidin vain hauskaa huolettomasti.

Ensimmäinen paniikkikohtaukseni tuli 2010 joulukuussa. Olin 12. Kyseinen produktio oli 1827 Infernal Musical, eli Turun kulttuuripääkaupunki-produktio ja meidän teatterimme valtava voimanponnistus. 

Olin vasta kuudennella, mutta silloin koin jääväni koulun ja teatterin väliin. Halusin olla tarpeeksi hyvä kaikilla osa-alueilla, ja kun en riittänyt, murruin. Olin kohtauksen tullessa yksin kotona suihkussa ja luulin kuolevani. Rankat treenit oli ohitse ja koe olisi seuraavana päivänä. Yritin venyä kaikkeen, enkä riittänyt mihinkään.

Ratkeamista.

Kohtaukset katosivat miltei vuodeksi ja tein taas teatteria iloisesti, mutta ajatukset olivat heränneet. Mikä oli teatterin merkitys elämässäni? Mihin kaikkeen minun pitäisi riittää?

Sitten, 2012, kohtaukset palasivat. Keväällä tapahtui asioita, jotka murtuvat mun voimani. Produktio oli Ronja Ryövärintytär, ja siinä oli mun isoin roolini koskaan - Loviisa, Ronjan äiti. Se myös oli ensimmäinen neutraali hahmoni,  jonka fiilikset olivat aitoja. Haasteellisin juttu siinä oli yksi monologi, jossa Loviisa tuskaili kadonnutta Ronjaa.

Olin ihan hukassa. Tuntui etten saanut mitään irti. Itkin joka treenin jälkeen. Sain paniikkikohtauksia teatterilla, kotona ja koulussa. Olin joka puolella peloissani. Ahdistuksesta tuli osa mun jokapäiväistä elämää, mun rintaan sattui koko ajan. Mä halusin antaa lavalla kaikkeni ja sekään ei riittänyt.

Nyt, tilanne on toisaalta sama, mutta toisaalta eri. On päiviä, jolloin olen varma ja oloni on hyvä. Mutta joskus taas paniikki ottaa minusta vallan, enkä tiedä enää mitä tehdä. Olen hukassa. On pelottavaa, kun haluaisi vain pois kaikesta ja kontrolli katoaa itsestään. Paniikki on juuri sitä - pelot heräävät, aistit tarkentuvat. Taistele tai pakene. 
Paniikki on hyödyllinen katastrofitilanteissa. Mutta mä saan paniikkikohtauksia silloinkin, kun oon ihan turvassa. 

Mutta mä rakastan teatteria niin paljon, oon kirjoittanut tänne tuhansia sanoja siitä kuinka tärkeää se mulle on. Siksi mua pelottaakin, että se otetaan multa pois koska oon liian huono tai liian epävarma.

Mä pelkään ja rakastan olla lavalla. Mä pelkään katsoa yleisöä silmiin. Mä rakastan katsoa yleisöä silmiin. Ja juuri se pelon ja rakkauden ristiriita koukuttaa ja upottaa. 

Rakkauteni, henkireikäni, turmioni.

Loputtomiin vajoavat tunteet muodostavat ristiriitaisen verkon. Verkko sitoo minut, tukehduttaa ja vapauttaa. Koen iloa ja vihaa, toivottomuutta sekoittuneena uskoon ja rakkautta.

Rakkaus. Sitäkin sanaa käytän usein, ja merkitykseltään se on vahva. Vai onko? Menettääkö se voimansa muiden edessä? Minä uskon siihen, että minun rakkauteni teatteriin pitää viimeiset rippeet kasassa. Mutta onko se riittävää? Kestääkö se?

En näe. Se epäluotettavuus vie minusta voimat. Olen hermostunut, heikko ja väsynyt. Kaipaan turvan tunnetta.

Eksyn tunteissani.

1 kommentti:

  1. Kirjotit hyvin ja haluun vaa lähettää sulle voimii! Itelläni oli tossa viime talvena aika rankkaa ku sain paniikkikohtauksen jne. Jotenki osaan kuvitella milt sust tuntuu. God bless u!

    VastaaPoista