20. lokakuuta 2013

Kuuntele minua

Päivä on laskeutunut taas ja mä tunnen oloni tyhjäksi.

Mä usein valitan kokevani hämmennystä, mut nyt jotenkin kaikki on ihan toisella tasolla. En tiedä miksi.

Mä mietin että voisin hieman selittää juttuja, kun kerran uusia lukijoita on tullut lähiaikoina aika paljon. Kuten tuossa sivupalkissa mainitsen, oon kirjottanu tätä blogia jo vuodesta 2012, mutta uutenavuotena poistin kaikki viestit. Halusin eroon vanhasta. Se oli jotenkin ihan hyvä, en jäänyt roikkumaan ja vellomaan niihin fiiliksiin. Mut siinä samalla lähti tosi paljon kaikkea selvitystä siitä, että mitä tää kaikki syvällinen valitus ristiriidoista ja tyhjyydestä ja ahdistuksesta oikein on.

Joten, mennään pikakelauksella.

Teatteri on ollut mun rakas harrastukseni 7-vuotiaasta. Mun koko perheeni on tässä mukana ja mä kasvoin tuolla meidän teatterissa. Se oli oikea satumaa, leikin piilosta pukuvarastossa ja taistelin merirosvoja vastaan Peter Panin lavastuksissa. Lensin, koin, tanssin ja lauloin. Tiesin teatterin kaikki salaonkalot, pyörin pukuhuoneissa ja kävin katsomassa jokaisen esityksen moneen kertaan. Osasin vuorosanat ulkoa ja esitin samoja näytelmiä kotona. Tuntui luontevalta mennä samalle lavalle, joka oli kuin koti.

Lava tuntui kotoisalta pitkään. Näytteleminen oli kuin leikkimistä, en uhrannut sille sen enempää ajatuksia. Pidin vain hauskaa huolettomasti.

Ensimmäinen paniikkikohtaukseni tuli 2010 joulukuussa. Olin 12. Kyseinen produktio oli 1827 Infernal Musical, eli Turun kulttuuripääkaupunki-produktio ja meidän teatterimme valtava voimanponnistus. 

Olin vasta kuudennella, mutta silloin koin jääväni koulun ja teatterin väliin. Halusin olla tarpeeksi hyvä kaikilla osa-alueilla, ja kun en riittänyt, murruin. Olin kohtauksen tullessa yksin kotona suihkussa ja luulin kuolevani. Rankat treenit oli ohitse ja koe olisi seuraavana päivänä. Yritin venyä kaikkeen, enkä riittänyt mihinkään.

Ratkeamista.

Kohtaukset katosivat miltei vuodeksi ja tein taas teatteria iloisesti, mutta ajatukset olivat heränneet. Mikä oli teatterin merkitys elämässäni? Mihin kaikkeen minun pitäisi riittää?

Sitten, 2012, kohtaukset palasivat. Keväällä tapahtui asioita, jotka murtuvat mun voimani. Produktio oli Ronja Ryövärintytär, ja siinä oli mun isoin roolini koskaan - Loviisa, Ronjan äiti. Se myös oli ensimmäinen neutraali hahmoni,  jonka fiilikset olivat aitoja. Haasteellisin juttu siinä oli yksi monologi, jossa Loviisa tuskaili kadonnutta Ronjaa.

Olin ihan hukassa. Tuntui etten saanut mitään irti. Itkin joka treenin jälkeen. Sain paniikkikohtauksia teatterilla, kotona ja koulussa. Olin joka puolella peloissani. Ahdistuksesta tuli osa mun jokapäiväistä elämää, mun rintaan sattui koko ajan. Mä halusin antaa lavalla kaikkeni ja sekään ei riittänyt.

Nyt, tilanne on toisaalta sama, mutta toisaalta eri. On päiviä, jolloin olen varma ja oloni on hyvä. Mutta joskus taas paniikki ottaa minusta vallan, enkä tiedä enää mitä tehdä. Olen hukassa. On pelottavaa, kun haluaisi vain pois kaikesta ja kontrolli katoaa itsestään. Paniikki on juuri sitä - pelot heräävät, aistit tarkentuvat. Taistele tai pakene. 
Paniikki on hyödyllinen katastrofitilanteissa. Mutta mä saan paniikkikohtauksia silloinkin, kun oon ihan turvassa. 

Mutta mä rakastan teatteria niin paljon, oon kirjoittanut tänne tuhansia sanoja siitä kuinka tärkeää se mulle on. Siksi mua pelottaakin, että se otetaan multa pois koska oon liian huono tai liian epävarma.

Mä pelkään ja rakastan olla lavalla. Mä pelkään katsoa yleisöä silmiin. Mä rakastan katsoa yleisöä silmiin. Ja juuri se pelon ja rakkauden ristiriita koukuttaa ja upottaa. 

Rakkauteni, henkireikäni, turmioni.

Loputtomiin vajoavat tunteet muodostavat ristiriitaisen verkon. Verkko sitoo minut, tukehduttaa ja vapauttaa. Koen iloa ja vihaa, toivottomuutta sekoittuneena uskoon ja rakkautta.

Rakkaus. Sitäkin sanaa käytän usein, ja merkitykseltään se on vahva. Vai onko? Menettääkö se voimansa muiden edessä? Minä uskon siihen, että minun rakkauteni teatteriin pitää viimeiset rippeet kasassa. Mutta onko se riittävää? Kestääkö se?

En näe. Se epäluotettavuus vie minusta voimat. Olen hermostunut, heikko ja väsynyt. Kaipaan turvan tunnetta.

Eksyn tunteissani.

15. lokakuuta 2013

Niin täydellistä, että pelottaa



Olo on voimaton. Turruttunut. Pelokas.

Näen kaiken sumeana, taas kerran. Yritän vain pakottaa itseni toimimaan, mutta kaikki minussa stoppaa ja menen lukkoon. Vangitsen itse itseni pysähtymään, olen loukussa. Ja minua pelottaa.

Olen pahoillani, että teksti on taas masentavaa ja kuvia ei näy. Tää blogi toimii mulle sellaisena ajatusten kanavana, tänne pystyn purkamaan fiiliksiä joita en muuten pysty tai osaa. Anteeksi.

Tänään ei ollut hyvä päivä.

Tai periaatteessa oli, iltaan asti. Koulussa oli ihan tavallista. Koulun jälkeen oli tavallista. Sitten menin lämmitystreeneihin, koska meillä on kahden viikon tauko ja tää prokkis kaipaa lämmittelyä. Nekin alkoi ihan kivalla tavalla. Meillä oli aluksi tanssia, jossa sain aika paljon tarkennuksia mutta ne oli vaan tosi hyödyllisiä ja niistä mul tuli taas sellanen itsensä kehittämisen meininki ja ihana olo.

Sitten alkoi laulu. Tätä osuutta olin odottanut, sillä laulaminen on vaan todella ihanaa ja siinä mulla ei oo yhtä avuton olo kuin kaikissa muissa osa-alueissa. Siinäkään en oo mitenkään spessu, mut jotenkin räpiköin pinnalla sentään.
Käytiin lauluja läpi aika nopeaan tahtiin, siinä ei ollut mitään kummallista. Kunnes mentiin viimeiseen yhteisbiisiin, jonka aikana tapahtui jotain.

Itse asiassa mun täytyy tässä välissä varmaan vähän pohjustaa mitä on tapahtunut, ennen kuin alan selittämään mun fiiliksiä tarkemmin.

Viime esityksessä, eli 5.10 iltanäytöksessä Chasing Carsissa mä menin jotenkin ihan lukkoon. En edes tiedä miksi. Ääni katosi yhtäkkiä mun soolon aikana ja mä menin tietysti ihan paniikkiin kun en tiennyt mitä tehdä. Aloin laulamaan epävarmemmin ja tosi hiljaa, ja ilmeisesti kukaan ei kuullut sitä kun sitten kaikki muutkin lopetti laulamisen. Ne oli piinaavat sekunnit kun kaikki katsoi mua ja mä itku kurkussa yritin saada jotain ulos. Mutta mä vaan olin ihan jäätynyt.
Mulla oli siis ääni ihan hyvässä kunnossa, ei kurkku kipeä tai mitään. Mä vaan menin yhtäkkiä tosi epävarmaksi.

Siitä mulle on jäänyt tosi epämukava olo. Mä oon tässä hitaasti alkanut kokoamaan itselleni laulussa sellasta pientä luottamusta, että kyllä mä pystyn luottamaan itseeni ja kykyihini. Mutta siinä sen taas näkee, sekunneissa voi kaikki murtua heti.

Takaisin tämänpäiväiseen. Joten, siinä viimeisessä biisissä mä menin taas vähän samaan tilaan. Yhtäkkiä iski outo paniikki siitä että tää ei nyt suju ja mitä helvettiä mun pitäis nyt tehdä. Ja laulamista ei sais lopettaa ikinä, mut mun oli pakko kun alkoi itkettää. Ja mua raivostuttaa se niin paljon, että itken niin helposti. Mutta mua turhautti ja hämmensi ja ahdisti se niin paljon, kun juttu ei mennyt ollenkaan hyvin. Mä vaan yritin pakottaa itseni laulamaan, purin huulta ja hammasta ja hoin mielessäni että "laula nyt, saatana, laula!" mut siitä ei tullut mitään ja mä vaan seisoin siinä kaikkien keskellä paniikin täyttämänä.

Kun se biisi oli ohi, ryntäsin vessaan. En tiennyt muutakaan. Yritin rauhoittua ja jotenkin saada kaikki ristiriitaiset ja kiihtyneet ajatukset pois mun päästä. Se oli niin kamalaa istua siellä pienessä vessakopissa yrittäen koota itseään. Ja ei siitä mitään tullut.

Sitten mentiin Chasing Carsiin, joka oli ihan vikatikki. Sitä mä olin pelännyt, koska ajattelin että jos meidän lauluopettaja tai joku muu kysyy siitä, miks mokasin niin pahasti viime kerralla. Mulla oli niin kamala ja tärisevä olo, kaikki pelotti ja mä meinasin koko ajan itkeä. Se oli noloa, ahdistavaa ja asiat vilisi silmissä. Yhtäkkiä tuli mun soolo ja aloitin niin epävarmasti että lopetin heti. Kaikki huvittui ja kyseli että mikä on ja mikset laula. Mä en uskaltanut sanoa oikein mitään kun pelkäsin että alan itkemään, nyökyttelin ja mutisin. Sillä vedettiin laulu loppuun, rukoilin että pääsisin tilanteesta pois ja vaan purin huulta ja yritin selviytyä.

Huh.

Loppuilta onkin ollut pelkkää parkumista. Ja mä tiedän, miten mun kuuluis toimia ja mä tiedän että mä itkin ihan typerästä syystä. Mut silti en osaa olla varma. Enkä osaa suhtautua mokiin hälläväliä-asenteella. Mua pelottaa epäonnistuminen ihan hirveesti, en haluu olla heikko tai huono. Haluun näyttää kaikille, varsinkin itselleni että osaan olla hyvä. Ja jos mokaan, kaikki tuntuu lopulliselta ja merkityksettömältä. Pelkään, että multa otetaan toi kaikki rakas pois, koska en osaa.

Mua vaan pelottaa kaikki niin paljon ja oon ihan sekaisin. Mun tekis mieli vain maata kotona, etten näkis ketään. Mä en halua mennä kouluun ja pelätä siellä ihmisten katseita. Mä en edes tiedä mitä pelkään, pelkään vain kaikkea. Teatterilla pelkään sitä että oon huono ja että muut tuomitsee mut. Haluun vaan tehdä parhaani ja olla hyvä ja saada mun läheiset ylpeiksi. Haluun olla muutakin kuin merkityksetön. Mä haluan onnistua.

Mutta en koe onnistuvani. Mulla on ihan hirvee olo. Ihan hirvee. Ja mä tiedän, että se menee ohi, mut tällä hetkellä tuntuu että koko maailma kaatuu mun niskaan vaikka asia oli äärettömän pieni.

Mä oon ihan hirveän kiittämätön. Anteeksi. Anteeksi niille, jotka jaksaa mua aina kehua ja tsempata vaikka valitan koko ajan. Ja kiitos myös. Anteeksi myös niille, jotka ovat uhranneet muhun aikaansa ja siten vain tuhlanneet sen. Mä oon epäonnistuja. Anteeksi oikeesti.

Mä oon taas ihan vitun hukassa ja mä vaan haluaisin repiytyä kaikesta pois.

Apua.

5. lokakuuta 2013

Laskeuduit portaita alas

Huomenta.

Onpa jännä olo. Tosi jännä.

Eilen olin katsomassa musikaalia Jekyll & Hyde Turun kaupunginteatterissa. Ja... emmä tiiä mitä pitäis sanoa. Se oli niin loistava, että mä vaan tuijotin suu ammollaan sitä kaikkea.
Mä olin vaan jotenkin niin kiitollinen siitä et sain olla katsomassa jotain noin mullistavaa. Siinä oli kyse just siitä mistä puhuin, tunteiden herättämisestä. Ihan ekasta biisistä lähtien mä olin vangittuna siihen näytelmään ja vaan kiinteesti tuijotin sitä kaikkea.

Ja siinä oli Riku Nieminen.

Se näytelmä oli niin upea, että mä jotenkin en edes kehtaa alkaa analysoimaan sitä. Mä oon sen edessä voimaton ja äimistynyt. Mun tekis mieli mennä halaamaan kaikkia näyttelijöitä ja kertoa niille kuinka kiitollinen mä oon siitä et toi kaks ja puol tuntia kestävä näytelmä jotenkin sykähdytti mua elämää mullistavasti.

Mutta niin en tee koska olisin vaan tosi nolo.

Mulla kävi hyvä tuuri paikkojen suhteen. Mä menin ostaa puoli tuntia ennen esityksen alkua äkkipäätöksestä lipun, ja sain paikan parven viimeiseltä riviltä. Seriously, olin ihan varma ettei sieltä näkis yhtään mitään. Mut kyllä sieltä näki, ainakin ihan äärettömän hienosti koko kokonaisuuden ja sen visuaalisen upeuden.
Mutta sitten kuulin, että mun yks kamu ei tullutkaan, ja sillä oli eturivissä keskellä paikka tyhjänä. Mä päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja menin toisen puoliajan alkaessa sinne. Ja se vasta parasta olikin. Nyt mä näin läheltä sen, kuinka upeaa ja tarkkaa työtä ne näyttelijät teki, ja siinä alko mun parkuminen. Se oli oikeesti huippunoloa, ku itkin niin paljon mutta kun olin vaan niin iloinen että mä kuulin jotain niin taitavaa laulullisesti ja näin jotain uskomatonta, ihmisten näyttelijäntyö oli liikuttavaa ja vahvaa ja uskomatonta. Riku Niemisen fysiikka oli käsittämätöntä, kaikki oli vaan niin saatanan hienoa. Ai että. Onneks menin.

Mut se hehkutuksesta. Tänään mulla olis kaks näytöstä samalla lavalla, ja täytyy sanoa että mun ei kyllä yhtään tekis mieli mennä sinne ton eilisen jälkeen. En edes uskalla ajatella asiaa kunnolla. Yritän parhaani, mutta ei se kyllä riitä.