26. syyskuuta 2013

Suljen silmäni hengitän syvään

Katkeamista. Näen asioita, yritän koota itseäni tulevaan. Haluan näyttää ihmisille sen että minä pystyn kyllä. Minä osaan kyllä. Mutta onko se mahdollista? Aika taitaa loppua, kun seison risteyksessä ja pelkään itseäni.

Miksi pelkään itseäni? Pelkään reaktioitani. En luota itseeni. Pelkään, että menen yhtäkkiä paniikkiin ja menetän otteen itsestäni. Haluan tuntea, mutta en väärällä tavalla.

Ensi-ilta on huomenna.
Olo on jotenkin pelottavan turtunut. Kyse ei ole enää jännityksestä. Mä oon todella hermostunut, tunnen kuinka alkava paniikki kasvaa ja kasvaa enkä pysty tekemään yhtään mitään. 
Mä haluan onnistua niin kovasti, mutta pelkään ettei se tuota tulosta. Oon todella epävarma kaikesta, haluan täyttää ihmisten odotukset. 

Eilen oli viimeinen läpimeno ilman yleisöä. Se meni paremmin. Nyt mun puheesta sai viimeinkin selvää kun keskityin siihen. Mun näyttelijäntyöllisestä puolesta en ole niin varma, ja siihen pitää keskittyä enemmän tänään.

Mua pelottaa puhua tästä mun kavereille, koska pelkään että me pitää mua jotenkin kiittämättömänä tai huomionhakuisena. Kyse ei ole siitä. Mä oon ihan äärettömän kiitollinen kaikesta mitä oon saanu tehdä. Mulle on suotu ihan liikaa kaikkea ihanaa, enemmän mitä mä taitojeni puolesta ansaitsisin. Kiitos.

Ja aina, jos joku kehuu mua, meen ihan häkellyksiin. Oikeesti? Apua. Kiitos. Se tuntuu joka kerta yhtä epäuskottavalta ja isolta. Siitä tulee äärettömän hyvä mieli, mutta en edelleenkään osaa uskoa niitä. Varma ihminen osaisi. Varma ihminen ottaisi kehut kunniakkaasti vastaan ja menisi eteenpäin. Mutta mä oon jokaisesta kehusta ihan onnensekaisissa fiiliksissä kunnes tulee joku takapakki. Mä koen olevani huono ja kaikki kaatuu siihen. 
Ja kuten sanottu, mä en kaipaa kehuja, en hae niitä. Jokainen kehu on yhtä epäodotettu, yhtä omituinen ja epäuskottava. Mä en omasta mielestäni ansaitse kehuja. 

Tästä mä oon riidellyt todella paljon. Että jos kerran mua kehutaan, niin miksi sivuutan ne ja valitan vaan sitä kuinka huono oon ja kuinka varmasti mun roolivalintaa kadutaan. 

Mä en sivuuta. Ne kehut pitää mut just ja just pinnalla. Kehuhetket on niitä, kun ajattelen että "ehkä en olekaan niin huono?" mut sitten se katoaa taas jonnekin.

Ja mua raivostuttaa se niin paljon, etten osaa olla taitava ja varma. Varmuus auttaa niin monessa asiassa. 

Mun ajatukset on sekavia. Elän ristiriidoissa, kun kouluhommat on rästissä ja teatteri vie voimani. Rakastan harrastustani, tai pikemminkin elämäntapaani, mutta en tiedä olenko tarpeeksi lahjakas siihen.

Yritän kuitenkin aina parhaani. Kaiketi sekin on jo saavutus, että peloistani huolimatta kapuan lavalle uudelleen ja uudelleen, vaikka nousemisessa aina kestääkin. 
Mä en luovuta.

1 kommentti:

  1. Pystyn kyllä täysin samastumaan sun fiiliksiin. Aina tuntuu, että rakastaa teatteria yhä enemmän ja enemmän, mutta silti ei osaa eikä pysty täyttämään ihmisten odotuksia. Kaikki muut tuntuu sata kertaa lahjakkaammilta ja mikään harjoittelu ei riitä. Välillä on niin varma itsestään ja sit kaikki menee taas taaksepäin. Mutta se kuuluu tähän hommaan. Mua on auttanu ajattelu, että roolityö on aidoimmillaan sillon kun näyttelijä ei esittele näyttämöllä itseään ja kykyjään vaan keskittyy roolihenkilön kokemiseen. Sillon saa huomion pois itsestään ja voi olla jopa ihan tyytyväinen. Mut sit taas sortuu analysoimaan liikaa jälkikäteen. Tsemppiä ja rohkeutta sulle!

    VastaaPoista