29. syyskuuta 2013

ennen kuin herään



Nyt tulee huonoa tekstiä. Ja paljon. Jos jaksatte lukea loppuun asti, olette mahtavia.

Huh. Ensi-ilta ohi, toinen esitys ohi.

Mun fiilis on vaan todella hämmentynyt. Mut onnellinen. Vähän jopa eufoorinen. Eilisissä enskabileissä mä menin hetkeksi istumaan yksin ulos ja tuijotin taivasta ja mietin vain sitä kuinka onnekas mä oon. Mä oon aivan älyttömän onnekas että oon saanut mahdollisuuden haastaa itseäni ihan uudella tavalla. Mulla on ihana olotila.

Että jos joku nyt ottaisi valokuvan, se olisi hyvä valokuva.

Kuten oon monessa postauksessa pohtinut, mun suhde teatteriin on ollut erittäin omituinen ja se on käynyt läpi vaikka mitä koettelemuksia. Onneksi jaksoin pitää kiinni.

On hassua, kun joku sanoi mulle eilen että oon rohkea. Rohkea? Seriously, oon ehkä pelokkain ihminen ikinä. Mä pelkään ihan hirveesti kaikkea, mä jotenkin pelkään välillä yleisesti ihmisiä. Kuulostaa huvittavalta, mutta mua vaan jotenkin pelottaa niin paljon se, osaanko olla tarpeeksi hyvä näille ihmisille.
Ja mä pelkään myös lavaa. Se teki tästä mun roolityöstä haastavan, kun en oikein uskaltanut mennä tekstin päälle, se tuntui isolta ja pelottavalta. Pelkäsin ehkä jopa itseäni. Sitä, osaisinko hoitaa tämän homman oikealla tavalla. Sitä, olisiko yleisö puolellani vai ei.
Pelkään sitä edelleen. Ja siksi onkin hassua, että miksi ihmeessä mä oon tollasessa harrastuksessa, jossa mua pelottaa niin paljon?
Puhuin tästä juuri niissä juhlissa mun yhden kamun kanssa. Todettiin sitä, että olo on välillä todella alaston, kun kaikki ihmiset vain tarkastelee sua. Mä koen, että silloin kun oon lavalla, niin mä jotenkin avaan itseäni hieman. Tuntemattomille ihmisille. Onhan se vähän pölöä.

Nauroin just sitä että oon kyl aikamoinen masokisti kun pakotan itteni sellaseen uskomattomaan paniikkiin ja tärisevään olotilaan joka vaikuttaa muhun kokonaisvaltaisesti. Mut en mä tosta voi myöskään luopua. Ehkä juuri se, että pakottaa itsensä siihen mukavuusalueen ulkopuolelle, ihmisten eteen, tuo myös jotain hirveen upeeta. Sitä on vaikea kuvailla, mutta rakkaus tuota kohtaan on järjetön. Mä koen olevani enemmän elossa kun missään, kun olen siellä ja pystyn herättämään ihmisissä jotain fiiliksiä.

Siinä kai on se pointti. Että saa herätettyä ihmisissä tunteita. En tiedä, miksi tunteet ja niiden kokeminen on jotenkin supertärkeää mulle, mutta jotenkin ite koen kaikki tunteet todella vahvoina, ja sit sitä haluaa saada muita ihmisiä mukaansa. Yhdessähän tässä eletään. Ja ihminen kaipaa seuraa, ihmisiä lähelleen, tukea itselleen. Tunteet ovat uskomattomia, kun niitä koetaan muiden kanssa.

Viihdyttämisessä teatterissa on kyse. Ja koska mä tiedän, kuinka hienolta tuntuu olla katsomossa, ja nähdä jonkun tekevän upeaa työtä, joka tuo kylmiä väreitä, kyyneleitä tai naurua. Se tunne, kun ei ole vain katsoja, vaan oikeesti on sen roolihenkilön mukana. On sen puolella. Se on katsojana niin upea tunne, että haluun pyrkii siihen et pystyisin tuottamaan sellasia tunteita muille.

Puhuin aikaisemmin hämmennyksestä. Se johtuu siitä, että itse oon kokenut tän roolihahmon todella haastavaksi enkä oo kokenut siitä oikein onnistumisen tunteita. Haastavuus oli mukavaa, mutta kun ensi-ilta läheni, musta tuntui että se imettäjä on ihan hukassa. Mua hermostutti niin paljon.

Sit jotain kävi. Yhtäkkiä uskalsin tehdä eleitä hieman isommin, painottaa asioita rohkeammin, otaa tilaa enemmän itselleen. Ja huomasin, että mitä isommin tein, sitä enemmän sain hyvää palautetta. Se muutos oli todella hämy.
Yhtäkkiä päädyttiin siihen, että ensi-illassa ihmiset hurraa ja mä saan hyvää palautetta sellasilta ihmisiltä, joita kunnioitan ihan älyttömästi ja mä vaan kiitän ja kiitän ja kiitän. Koska mä oon vaan niin hämmentynyt ja otettu. Jokainen kehu tuntuu uskomattomalta. Mä vaan häkellyn joka kerta yhtä älyttömästi, tekis mieli vaan olla et "oikeesti? Siis ihan oikeesti?" ja jatkaa tota kyselyä loputtomiin.
Kun itse olen kokenut, että mä en ansaitse niitä kehuja. Mun mielestä mä en oo saanu tohon sitä mitä ohjaaja haki tai mitä mä itse halusin. Emmä tiiä. Kaikki on vaan todella uskomatonta.

Vähitellen sitä oppii ottamaan kehuja vastaan. Edelleen en odota niitä ja ne on aina yhtä yllätyksellisiä. Mulle tulee vaan todella hyvä mieli ja niin ihana olo, kun ihmiset kehuu sua sellasesta jutusta mikä on sulle älyttömän tärkee ja minkä kanssa sä oot tehny töitä ihan jumalattomasti. Kuinka monta kertaa mä itkin mun huoneessa iltaisin, tuijotin plaria ja tuskailin kun en löydä mitään ajatuksia tai rytmijuttuja. Ja kuinka mä purin hammasta treeneissä kun turhauduin itselleni. Kuinka paljon mä kävin mun vapaa-ajalla juttuja läpi. Halusin olla mahdollisimman hyvä.
Siksi on upeaa saada työstä kiitosta.

Mutta kuten mulle sanottiin, mä en saa jäädä fiilistelemään hyvään palautteeseen liikaa. Se tuo mulle lisää hyvää mieltä, mutta edelleen mun pitää jatkaa roolin kehittämistä. Sitä mä haluankin. Mä haluan kehittää sitä, elää siinä hetkessä, löytää uusia ajatuksia ja keinoja tuoda asioita selkeämmin yleisölle. Koska siitä tässä on kaiketi kyse. Eihän mikään rooli oo koskaan valmis, ja on ihan parasta että se itsensä kehittäminen jatkuu edelleen. On ihanaa haastaa itsensä uuteen tilanteeseen ja katsoa, käykö siinä hyvin. Jos kaatuu, aina pääse ylös. On ihanaa, että oon löytänyt rennomman otteen tätähän tekemiseen. En edelleenkään oo itsevarma, mut myöskään olo ei oo paska koko ajan.

Oon onnekas. Oon saanu upean mahdollisuuden ja mä kiitän niin paljon sydämeni pohjasta kaikkia, jotka on tehny tän mulle mahdolliseksi ja jotka on uskoneet muhun vaikka asioissa kesti. Mulla on jotenkin sellanen olo, et ehkä asioilla mitä teen ja millanen mä oon - ehkä sillä onkin merkitystä. Ehkä mä en ookaan mitätön. Siitä tulee upea olo, kun ihmiset sun ympärillä tukee sua. Ne on syy, miksi tää harrastus ei oo harrastus vaan jotenki aivan todella upea elämäntapa. Kliseistä, mutta totta.

Rakastan sitä niin paljon. Henkireikäni, mä haluun ilmaista itseäni, haastaa itseäni, kehittää itseäni. Oon niin kiitollinen ja teinisti sanottuna #BLESSED ku saan olla tässä ja tehdä tämmöstä juttua mikä on mulle uskomattoman tärkeetä.

Kiitos. Olo on ihana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti