2. heinäkuuta 2013

Kun liikun, ne läikkyvät

Hei taas. 

Ensin pyydän anteeksi kuvien laatua ja vähyyttä - osa on kännykällä (koska en jaksanu raahata leirille kameraa) ja mä yritin keskittyä jotenkin ihmisiin enkä kuvaamiseen.

Kuten aikaisemmin mainitsin, mä olin viime viikolla protulla. Fiksuimmat älysivät, että kerron nyt siitä.

Se oli vaan ihan uskomaton kokemus. Sitä on vaikea kuvailla, mutta mä yritän parhaani. Tästä tulee pitkä postaus, kun availen taas kerran kaikkea mitä siihen liittyy.

Mä päätin jo joskus 11-vuotiaana että menen protulle. Silloin kuulin siitä ensimmäisen kerran, ja olin ihan että vau. Mua ahdisti ajatus riparista ja siitä, että kuinka tekopyhää olisi jos menisin sinne. Mulle tulisi huono omatunto siitä, että meen sinne vaikken usko siellä puhuttaviin asioihin. Myöhemmin jotkut mun kaverit nauro mulle ja oli silleen "Hei Esme, sä otat ton liian vakavasti, ei siellä kukaan muukaan usko." 
Mutta mulle se oli tärkeää, että käyn mulle sopivan aikuistumisleirin. 

Ja niin mulle kerrottiin protusta. Siitä, kuinka se on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton leiri. Sen teemoista. Se kaikki teki muhun niin valtavan vaikutuksen, että tein päätöksen protusta jo ala-asteella. Kaikkea vakuutti entisestään mun kavereiden protuhehkutus ja niiden ihanat kokemukset.

Vuodet vieri, protu lähestyi. Mä mahduin ilmeisesti viimeisenä omalle protulleni (ONNEKSI MAHDUIN!!) ja sitten vaan odottelin jännittyneenä. Mä olin oikeesti ihan paniikissa. Kuten mun viime vuoden lukijat tietää, 2012 oli ollut mulle aika rankka ja sen ansiosta mun itsetuntokin oli aika nollissa. Mua pelotti se, jos en sovi joukkoon ja että jos musta ei pidetä. Mulla oli ollut pitkään sellainen fiilis, että oon muita huonompi. Entä jos ne kaikki ajattelisi musta silleen?

Yhtäkkiä se vaan tuli. Olin autossa matkalla Kiljavalle. Mä jotenkin hyperventiloin ja olin iha "gaaawh gaaawh"

Sinne päästessä fiilis oli jäätynyt, kiusallinen ja painostava. Tehtiin tutustumisleikkejä ja katseltiin toisiamme. Tein paniikkisia ennakkokäsityksiä ihmisistä, jotka meni onneksi ihan mönkään.
Ajattelin, etten selviäisi täällä viikkoa.
Kuitenkin asiat jotenkin alkoi sulautumaan. Ihmiset rentoutui ja sosialisoitui. Jäisyys katosi. 

Me tultiin leirille sunnuntaina, joten maanantai taisi olla se ratkaisevin juttu. Jotenkin leiri lähti kunnolla käyntiin, ja silloin tajusin kuinka mahtavia nää ihmiset oikeesti on. Keskustelut oli mielenkiintoisia, me käytiin sellaisia juttuja läpi mitä mä oon aina pohdiskellut pienessä päässäni. Olin kotona. 

On haikeaa ja samalla ihanaa muistella leiriä. Mä muistelen rakkaudella hetkeä, jolloin me kaikki vihdoin sulauduttiin yhteen. Mä sain todella paljon lohtua, tukea ja turvaa. Mä oikeesti kuuluin joukkoon. Pitkästä aikaa tunsin, että mä olen yhtä arvokas kuin muutkin. 

Mä myös alussa väheksyin mielipiteitäni. Musta tuntui että puhuin ihan typeriä juttuja asian vierestä. Kuitenkin kun viikko eteni, mun kynnys kertoa mielipiteitä aleni. Se tuntuu niin uskomattoman hyvältä, kun sua ei tuomita ja sua oikeesti kuunnellaan. Mä tunsin oloni taas ehjäksi.

Mä haluan ensin kiittää leiriläisiä, jos te luette tän postauksen. Kiitos ihan kaikesta. Kaiketi se on rakkautta, mitä tunnen teitä kohtaan. Mä olin erittäin surullinen, rikkinäinen, epävarma ja ahdistunut ihminen kun tulin leirille. Te saitte mut tuntemaan taas ihmisarvoa ja iloa. 
Mun oli niin vaikeaa lähteä pois teidän luotanne, koska mua pelotti etten pärjää ilman teitä. Kotona tajusin, että vaikka me ei nähdä toisiamme eikä me enää leikitä ja mahauduta ja halata joka päivä, se teidän luoma tuki ja hyväksyntä pysyy mun sisälläni edelleen. 
Siitä tulee niin arvokas olo. 
Mä oon niin onnellinen, että sain oman itseni takaisin ja löysin myös uskomattomia ihmisiä, joilla on hieno ajatusmaailma ja niin paljon lämpöä sydämessään, että se on ihan käsittämätöntä. 

Ja jos joku tiimistä lukee tätä, niin... vau. Kiitos uskomattomasta leiristä ja äärettömästä turvan tunteesta, minkä te meille loitte. Oli ihanaa huomata, että te oikeasti kuuntelitte ja olitte tukena. Ja te nauratitte ja halasitte ja olitte meidän kanssa yhtä joukkoa.
Mä puhuin leirillä sellaisista asioista, mistä en oo pystyny puhumaan kenellekään. Se vaati multa paljon rohkeutta, mutta onneksi mä uskalsin. Koska kun mä sain puhuttua teidän kanssanne, mä viimeinkin osasin katsoa elämääni uudella tavalla. Te tiimiläiset olitte mulle todella rakkaita. Kiitos ihan kaikesta. 

Protu todellakin muutti mun elämäni. 

Ja te, jotka eivät ole käyneet protua - Menkää. Kokekaa se vapaus, ne uudet ajatukset ja se ihmisyyden kaunein puoli. Kokekaa uskomaton välittäminen ja hyväksyntä. Kokekaa protu. 

Tsekatkaa www.protu.fi

Anteeksi näin pitkä postaus. Mulla on vaan niin paljon ajatuksia. 

Elämä on kaunis.




5 kommenttia:

  1. Esme! Tää on ihana! Rakastan sua. Rakastan tätä postausta! Oot tärkeä <3

    VastaaPoista
  2. tosi ihanaa et sulla on ollu mukava leiri! (: ite kävin riparin viime vuonna, ja vaikka siellä kaikki ei uskonutkaan, niin meillä oli silti ihan mahtava leiri, paras yhteishenki ja just vähän ton tyyppinen ilmapiiri ku sä oot tässä kuvaillu. Mua harmittaa et jotkut on pakotettu käymään ripari ja mua harmittaa eniten se, et kaikilla ei oo ollu kivaa riparia tai protua, koska tämmönen leiri on jotenki tosi tärkee, että sut hyväksytään jossain, ihan sama meneekö sit riparille tai protulle, mut hyväksyminen olis tärkeintä (:
    (oon vähän random mut olipa nyt pakko tulla kommentoimaan :D onnea ihanasta leiristä ja voimia eteenpäin!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa! Ja totta, riparillakin voi olla mahtavaa vaikkei uskoisikaan :) Mulle vaan se protu oli oikea paikka. Mut kiva kuulla ja hyvää jatkoa!

      Poista
  3. Anteeksi myöskin random, mutta Protu!! Jee! Tiedän tunteen niin hyvin. Ilahduin tästä postauksesta valtavasti ^^ Olet upea, ja tykkään blogistasi muutenkin, lemppariblogi. Kirjoitat tosi kivasti, ja ihanaa että kerrot teatteristakin :--)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla! Protu on mahtava :) kiitos paljon kommentista!

      Poista