25. heinäkuuta 2013

Ihmiset rikkovat kuoriaan





Hei, nimeni on Esme ja olen idiootti.
Mä jätin kamerani Helsinkiin mun kaverin luo ja se on edelleen jumissa siellä. Joten hyvä kun mahtipontisesti lupailin kuvia matkasta.

On mulla jotain kännykkäkuvia mut niiden laatu on perseestä.

Turkissa oli ihanaa. Sieltä mulla nyt ei oo miltei ollenkaan kuvia, koska oon tunari. Mut jotenkin sain taas syvemmin siellä mun juurista kiinni. Sain myös idean uuteen tekstiin kun istuin illalla pimeydessä majakalla ja tuijotin merta. Fiilis oli ihanan rauhallinen, tuntui että kaikki palaset mun elämässä loksahti viimein kohdalleen.

Protut on kans aika ihania. Mulla oli paras päivä ikinä, kun sain olla taas rakkaiden ihmisten kanssa. Mä oon jotenkin kokonainen aina kun nään mun protut.
Mä en oikeasti tajua mistä näin upeita ihmisiä löytää. Näiden kanssa mä jotenkin puhun ja nauran ja ajattelen uudella tavalla. Uudella, ihanalla tavalla.

Nyt istun taas junassa, matkalla Tampereelle. Siitä suuntaan Helsinkiin ja ehkä Kuopioon. Rakastan tätä kesää, näitä ihmisiä ja ajatuksia. Mä oon saanut niin paljon kaikkea hyvää, että tuntuu etten edes ansaitse niin paljoa. Mä haluan nähdä ja kokea ja tuntea ja kuulla ja aistia. Vapauden kesä.

6. heinäkuuta 2013

tahtoisin niin kuin toisetkin

 

Kauneus heijastuu meistä kaikista.

Mä oon jotenkin ollut ihmeellisen pohdiskeleva viime aikoina. Kuten viime postauksessa sanoin, protu herätti ajatuksia. Ihan kuin näkisin kaiken uudella tavalla. 

Kesä vilahtaa silmissä. Mä lähden toiseen kotimaahani Turkkiin tiistaina. Eli taas taukoa blogista. Mä oon pahoillani, että näitä postauksia ei tule tarpeeksi säännöllisesti, mutta kesä on vain jotenkin niin täynnä kaikkea. Mä toivoin tältä kesältä paljon, ja niin mä sainkin. Mä jotenkin elän kunnolla taas. 

Musta tuntuu että vietän koko ajan aikaani Helsingissä. Lähden taas huomenna nauttimaan pääkaupungin riennoista ja nautin ystävien seurasta. Mä oon vasta nyt jotenkin tajunnut, kuinka paljon ihania ihmisiä mun elämässä oikeesti on. Ja mä en halua menettää hetkeäkään ilman näitä upeita ilmestyksiä.

Kuten joku on varmasti huomannutkin, mä en oo pystynyt kesän aikana kirjoittamaan teatterista. Mutta tää on ihan kivaa vaihtelua, kun valutan tänne vähän mitä sattuu. Hämmentävää, mutta kivaa.

Mä otan Turkkiin kameran mukaan, niin saisin tänne vähän kuvia lisää. Oon ollu niin tunari ton kuvaamisen kanssa, joten yritän vähän tsempata.

Ei mulla kai muuta. Muistakaa rakastaa. Olette ihania.

2. heinäkuuta 2013

Kun liikun, ne läikkyvät

Hei taas. 

Ensin pyydän anteeksi kuvien laatua ja vähyyttä - osa on kännykällä (koska en jaksanu raahata leirille kameraa) ja mä yritin keskittyä jotenkin ihmisiin enkä kuvaamiseen.

Kuten aikaisemmin mainitsin, mä olin viime viikolla protulla. Fiksuimmat älysivät, että kerron nyt siitä.

Se oli vaan ihan uskomaton kokemus. Sitä on vaikea kuvailla, mutta mä yritän parhaani. Tästä tulee pitkä postaus, kun availen taas kerran kaikkea mitä siihen liittyy.

Mä päätin jo joskus 11-vuotiaana että menen protulle. Silloin kuulin siitä ensimmäisen kerran, ja olin ihan että vau. Mua ahdisti ajatus riparista ja siitä, että kuinka tekopyhää olisi jos menisin sinne. Mulle tulisi huono omatunto siitä, että meen sinne vaikken usko siellä puhuttaviin asioihin. Myöhemmin jotkut mun kaverit nauro mulle ja oli silleen "Hei Esme, sä otat ton liian vakavasti, ei siellä kukaan muukaan usko." 
Mutta mulle se oli tärkeää, että käyn mulle sopivan aikuistumisleirin. 

Ja niin mulle kerrottiin protusta. Siitä, kuinka se on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton leiri. Sen teemoista. Se kaikki teki muhun niin valtavan vaikutuksen, että tein päätöksen protusta jo ala-asteella. Kaikkea vakuutti entisestään mun kavereiden protuhehkutus ja niiden ihanat kokemukset.

Vuodet vieri, protu lähestyi. Mä mahduin ilmeisesti viimeisenä omalle protulleni (ONNEKSI MAHDUIN!!) ja sitten vaan odottelin jännittyneenä. Mä olin oikeesti ihan paniikissa. Kuten mun viime vuoden lukijat tietää, 2012 oli ollut mulle aika rankka ja sen ansiosta mun itsetuntokin oli aika nollissa. Mua pelotti se, jos en sovi joukkoon ja että jos musta ei pidetä. Mulla oli ollut pitkään sellainen fiilis, että oon muita huonompi. Entä jos ne kaikki ajattelisi musta silleen?

Yhtäkkiä se vaan tuli. Olin autossa matkalla Kiljavalle. Mä jotenkin hyperventiloin ja olin iha "gaaawh gaaawh"

Sinne päästessä fiilis oli jäätynyt, kiusallinen ja painostava. Tehtiin tutustumisleikkejä ja katseltiin toisiamme. Tein paniikkisia ennakkokäsityksiä ihmisistä, jotka meni onneksi ihan mönkään.
Ajattelin, etten selviäisi täällä viikkoa.
Kuitenkin asiat jotenkin alkoi sulautumaan. Ihmiset rentoutui ja sosialisoitui. Jäisyys katosi. 

Me tultiin leirille sunnuntaina, joten maanantai taisi olla se ratkaisevin juttu. Jotenkin leiri lähti kunnolla käyntiin, ja silloin tajusin kuinka mahtavia nää ihmiset oikeesti on. Keskustelut oli mielenkiintoisia, me käytiin sellaisia juttuja läpi mitä mä oon aina pohdiskellut pienessä päässäni. Olin kotona. 

On haikeaa ja samalla ihanaa muistella leiriä. Mä muistelen rakkaudella hetkeä, jolloin me kaikki vihdoin sulauduttiin yhteen. Mä sain todella paljon lohtua, tukea ja turvaa. Mä oikeesti kuuluin joukkoon. Pitkästä aikaa tunsin, että mä olen yhtä arvokas kuin muutkin. 

Mä myös alussa väheksyin mielipiteitäni. Musta tuntui että puhuin ihan typeriä juttuja asian vierestä. Kuitenkin kun viikko eteni, mun kynnys kertoa mielipiteitä aleni. Se tuntuu niin uskomattoman hyvältä, kun sua ei tuomita ja sua oikeesti kuunnellaan. Mä tunsin oloni taas ehjäksi.

Mä haluan ensin kiittää leiriläisiä, jos te luette tän postauksen. Kiitos ihan kaikesta. Kaiketi se on rakkautta, mitä tunnen teitä kohtaan. Mä olin erittäin surullinen, rikkinäinen, epävarma ja ahdistunut ihminen kun tulin leirille. Te saitte mut tuntemaan taas ihmisarvoa ja iloa. 
Mun oli niin vaikeaa lähteä pois teidän luotanne, koska mua pelotti etten pärjää ilman teitä. Kotona tajusin, että vaikka me ei nähdä toisiamme eikä me enää leikitä ja mahauduta ja halata joka päivä, se teidän luoma tuki ja hyväksyntä pysyy mun sisälläni edelleen. 
Siitä tulee niin arvokas olo. 
Mä oon niin onnellinen, että sain oman itseni takaisin ja löysin myös uskomattomia ihmisiä, joilla on hieno ajatusmaailma ja niin paljon lämpöä sydämessään, että se on ihan käsittämätöntä. 

Ja jos joku tiimistä lukee tätä, niin... vau. Kiitos uskomattomasta leiristä ja äärettömästä turvan tunteesta, minkä te meille loitte. Oli ihanaa huomata, että te oikeasti kuuntelitte ja olitte tukena. Ja te nauratitte ja halasitte ja olitte meidän kanssa yhtä joukkoa.
Mä puhuin leirillä sellaisista asioista, mistä en oo pystyny puhumaan kenellekään. Se vaati multa paljon rohkeutta, mutta onneksi mä uskalsin. Koska kun mä sain puhuttua teidän kanssanne, mä viimeinkin osasin katsoa elämääni uudella tavalla. Te tiimiläiset olitte mulle todella rakkaita. Kiitos ihan kaikesta. 

Protu todellakin muutti mun elämäni. 

Ja te, jotka eivät ole käyneet protua - Menkää. Kokekaa se vapaus, ne uudet ajatukset ja se ihmisyyden kaunein puoli. Kokekaa uskomaton välittäminen ja hyväksyntä. Kokekaa protu. 

Tsekatkaa www.protu.fi

Anteeksi näin pitkä postaus. Mulla on vaan niin paljon ajatuksia. 

Elämä on kaunis.