17. tammikuuta 2013

heikko sydän ja kaks vasenta jalkaa

 

Mä heittäydyin taas pitkästä aikaa syvälliseksi, ja mietin että miksi mä teen tota? Teatteria siis. Miksi?

Pohdin tätä mun vanhoissa teksteissäni (jotka on valitettavasti poistettu, tuntui paremmalta päästää irti. Ei niissä sen kummempaa ollut kuin vuodatusta), mutta nyt jotenkin päädyin paljon yksinkertaisempaan vastaukseen.

Se on vaan niin helvetin helpottavaa ja vapauttavaa olla joku muu.

Mä en jaksa ruotia oman elämäni ongelmia, koska ei niitä kauheasti ole. Mulla on vaan huono stressinsietokyky, joka yhdistettynä teatteriin on jotenkin lisännyt ahdistuneisuutta, epävarmuutta ja paniikkikohtauksia. En kauheasti pidä itsestäni. Aika monella on tää sama ongelma.

Mut siis... kaiketi juuri se että saa olla hetken joku toinen - pääsee hetkeksi pakoon niitä fiiliksiä mitä omana aitona itsenään käy läpi. Henkireikä, vapautus. Kuin ilmaa vangille. Sitä se on.

Teatterin kautta mä pakenen, ja samalla teen havaintoja ja löytöjä. Hämmentävää.

Roolijako Romeosta ja Juliasta tuli, ja mulle pamahti täytenä yllätyksenä imettäjän rooli.Olin ihan varma että oon kuorossa, joten mun nimi imettäjän yhteydessä tuli ihan puskista. Olin hämmentynyt, kiitollinen ja... hämmentynyt.

Tänään oli ensimmäiset tanssitreenit, ja selvisi etten ole yhdessäkään tanssissa mukana. Ilmeisesti suurin osa rooleista, jotka on läpi näytelmän lavalla (eli esim eivät kuole ensimmäisellä puoliajalla) - niillä on niin plajon tekemistä ettei ne ehdi vaihtaa enseblen vaatteisiin. Sinänsä ymmärrän miksi on ihan hyvä etten ole tansseissa - oon vaan ihan hirveä siinä.

Odotan innolla että kohtaustreenit alkaa, sillä mä kaipaan tekemistä. Ilmeisesti imettäjässä on aika paljon työsarkaa, mutta kaiketi mä jotenkin siitä selviän. Hope so.


4. tammikuuta 2013

Hämmentää mua muuttuen

Muutoksia, muutoksia.

Ensimmäisenä, ulkoasu on muuttunut aika radikaalisti. En jaksanut enää katsoa valkoista tyhjyyttä, joten päätin käyttää yöni uuden ulkoasun etsimiseen. Kello on kolme, mä oon loppu - mutta ainakin sain jotain aikaiseksi. Eihän tämäkään varmaan lopullinen ole, mutta saa kelvata.

Toinen iso muutos tapahtui blogiteksteissä. Kaikki kadonneet. Miksi?
Mä haluan elää tämän vuoden mahdollisimman hyvin, paremmin kuin viime vuonna. Yksi iso askel on katkaista ankeat siteet. Vanhat blogitekstini sisälsivät hyvien oivallusten lisäksi paljon ahdistusta, surua, epävarmuutta ja pelkoa. En halunnut enää ratketa lukemaan niitä, joten tuntui helpottavalta poistaa ne kaikki.

 

Paluu arkeen ei ole ainakaan vielä ottanut tuulta alleen. Mä kamppailen itseni kanssa, yritän olla valvomatta ja avata koekirjoja, mutta en ole edistynyt yhtään.

Ja ai niin, Romeon ja Julian kohtauskatselmukset on 12.1.

akljdkahdkahfaöfikolsjfdsägdg.

Repliikkien opetteleminen on takkuilevaista ja mua pelottaa. Mä pelkään koko ajan mun hermojen puolesta, niiden luotettavuus pääsykokeissakin oli jo  epävarmaa. Mut tällä kertaa mä en saa mokata.
Jännitys vääntää jo nyt mun vatsaa, koko katselmusten ajatteleminen ahdistaa. Mä en saa mokata. En saa. En saa.

 

Mä oon heikko. Ja mun pitäis jaksaa tehdä täydellisesti.
Pelottaa.

Esirippu aukeutuu, uusin värein. Päähenkilö astuu sisään, itkien. Laulu.