18. marraskuuta 2013

tyhjyyttä


 
olen tyhjä kuori täynnä merkityksettömiä asioita

vainoharhaisuutta vainoharhaisuutta

missä olen en näe eteeni

aika
       loppuu
                   kesken

Unettomuuteni ajoi minut tänne. Ajatukset ovat vilkkaita, mutta ne eivät tuo mulle mitään uutta. Kierrän ikuista kehää.

Kaikki on hyvin. Ihana perhe, ihanat kaverit, koulu menee tyydyttävästi, ihana harrastus, kaikki ihana ympäröi mua. Missä siis vika?

minussa. poistakaa sieltä minäminäminäminäminä.

Mua raivostuttaa niin moni asia itsessäni. Mun epäkelpoisuus. Mun taito mokata joka asia. Mun sosiaalinen ontuvuus. Mun  tapa valittaa joka ikisestä asiasta. Mun ulkomuoto. Mun laiskuus. Mun väsymys. Mun epävarmuus. Mun ahdistus. Mun tunteet. Mun kaikki. 

Toisaalta mulla on joskus hetkiä jolloin musta tuntuu et oon oikeesti ihan kelpo heppu joka heittää välillä vähän ontuvaa settiä mut kuitenkin porukka ei dissaa. Ja että kyllä mulla on oikeus olla täällä. Nää spessuhetket on harvinaisia. 

On helpottavaa mutta haastavaa jakaa ajatuksensa tänne. Joku ehdotti mulle joskus että kirjoittaisin päiväkirjaa. Yritin joskus, mutta se jotenkin ei tuntunut hyvältä pitää niitä asioita mun ja paperin välisenä. Mä en oo kaikista asioista niin avoin puhumaan kaikille, mutta on lohduttavaa tietää etten oo yksin. Ehkä siksi jaan näitä raakoja, aitoja hetkiä ja tunteita teille - jos yksikin teistä lukee, mun oloa se helpottaa suunnattomasti.

Mua vaan harmittaa et oon tämmönen. Tämmönen ihme möllykkä. Haluaisin olla niin paljon muuta. Ja on surullista, miten oudon kuvan ihmiset musta saa. Oon kuullu kommentteja, että "Esme on tosi itsevarma ja aina iloinen!" joka on vaan niin superväärin kuin voi olla. En mä oo sellanen. Mä oon kyllä iloinen, mutta en aina. Mä myös ajattelen tosi paljon. Turhia juttuja kylläkin, mut ajattelen kuitenkin. Ja mä oon usein tosi epävarma. Vaikutan kuulemma tosi varmalta mut nyt ainakin jotkutt tietää että se on puuta heinää.

Äh. 

Mä vaan pelkään koko ajan niin paljon, etten riitä noille kaikille ihanille ihmisille tai että en ole teatterilla tarpeeksi hyvä. Siitä on tullu mulle sellanen sairas pakkomielle, on pakko olla hyvä. Ja kun en pääse tavoitteeseeni, oon epäonnistunut kaikin tavoin - oon epäonnistunut ihmisenä. 

Mä en halua olla huono. On pakko olla hyvä. En oo vielä. Pakko. Olla. Hyvä.

Itkettää vähän. Tunnen niin paljon rakkautta harrastustani kohtaan, etten pysty sitä kuvailemaan. Älkää viekö sitä multa pois. Se on mun keino hengittää ja olla vapaa. Se on mun sisäinen kapinani, lintuni, voimani. Teatteri rankentaa mun minuuden. Siitä mä koostun. Teatteri murtaa mut mutta se myös pitää mut koossa. Siinä sen lajin hienous piilee. Riistiriidat kaivertavat jotain uutta.

Se minä olen. Olen tässä ja nyt. Yritän pitää hetkistä kiinni.

20. lokakuuta 2013

Kuuntele minua

Päivä on laskeutunut taas ja mä tunnen oloni tyhjäksi.

Mä usein valitan kokevani hämmennystä, mut nyt jotenkin kaikki on ihan toisella tasolla. En tiedä miksi.

Mä mietin että voisin hieman selittää juttuja, kun kerran uusia lukijoita on tullut lähiaikoina aika paljon. Kuten tuossa sivupalkissa mainitsen, oon kirjottanu tätä blogia jo vuodesta 2012, mutta uutenavuotena poistin kaikki viestit. Halusin eroon vanhasta. Se oli jotenkin ihan hyvä, en jäänyt roikkumaan ja vellomaan niihin fiiliksiin. Mut siinä samalla lähti tosi paljon kaikkea selvitystä siitä, että mitä tää kaikki syvällinen valitus ristiriidoista ja tyhjyydestä ja ahdistuksesta oikein on.

Joten, mennään pikakelauksella.

Teatteri on ollut mun rakas harrastukseni 7-vuotiaasta. Mun koko perheeni on tässä mukana ja mä kasvoin tuolla meidän teatterissa. Se oli oikea satumaa, leikin piilosta pukuvarastossa ja taistelin merirosvoja vastaan Peter Panin lavastuksissa. Lensin, koin, tanssin ja lauloin. Tiesin teatterin kaikki salaonkalot, pyörin pukuhuoneissa ja kävin katsomassa jokaisen esityksen moneen kertaan. Osasin vuorosanat ulkoa ja esitin samoja näytelmiä kotona. Tuntui luontevalta mennä samalle lavalle, joka oli kuin koti.

Lava tuntui kotoisalta pitkään. Näytteleminen oli kuin leikkimistä, en uhrannut sille sen enempää ajatuksia. Pidin vain hauskaa huolettomasti.

Ensimmäinen paniikkikohtaukseni tuli 2010 joulukuussa. Olin 12. Kyseinen produktio oli 1827 Infernal Musical, eli Turun kulttuuripääkaupunki-produktio ja meidän teatterimme valtava voimanponnistus. 

Olin vasta kuudennella, mutta silloin koin jääväni koulun ja teatterin väliin. Halusin olla tarpeeksi hyvä kaikilla osa-alueilla, ja kun en riittänyt, murruin. Olin kohtauksen tullessa yksin kotona suihkussa ja luulin kuolevani. Rankat treenit oli ohitse ja koe olisi seuraavana päivänä. Yritin venyä kaikkeen, enkä riittänyt mihinkään.

Ratkeamista.

Kohtaukset katosivat miltei vuodeksi ja tein taas teatteria iloisesti, mutta ajatukset olivat heränneet. Mikä oli teatterin merkitys elämässäni? Mihin kaikkeen minun pitäisi riittää?

Sitten, 2012, kohtaukset palasivat. Keväällä tapahtui asioita, jotka murtuvat mun voimani. Produktio oli Ronja Ryövärintytär, ja siinä oli mun isoin roolini koskaan - Loviisa, Ronjan äiti. Se myös oli ensimmäinen neutraali hahmoni,  jonka fiilikset olivat aitoja. Haasteellisin juttu siinä oli yksi monologi, jossa Loviisa tuskaili kadonnutta Ronjaa.

Olin ihan hukassa. Tuntui etten saanut mitään irti. Itkin joka treenin jälkeen. Sain paniikkikohtauksia teatterilla, kotona ja koulussa. Olin joka puolella peloissani. Ahdistuksesta tuli osa mun jokapäiväistä elämää, mun rintaan sattui koko ajan. Mä halusin antaa lavalla kaikkeni ja sekään ei riittänyt.

Nyt, tilanne on toisaalta sama, mutta toisaalta eri. On päiviä, jolloin olen varma ja oloni on hyvä. Mutta joskus taas paniikki ottaa minusta vallan, enkä tiedä enää mitä tehdä. Olen hukassa. On pelottavaa, kun haluaisi vain pois kaikesta ja kontrolli katoaa itsestään. Paniikki on juuri sitä - pelot heräävät, aistit tarkentuvat. Taistele tai pakene. 
Paniikki on hyödyllinen katastrofitilanteissa. Mutta mä saan paniikkikohtauksia silloinkin, kun oon ihan turvassa. 

Mutta mä rakastan teatteria niin paljon, oon kirjoittanut tänne tuhansia sanoja siitä kuinka tärkeää se mulle on. Siksi mua pelottaakin, että se otetaan multa pois koska oon liian huono tai liian epävarma.

Mä pelkään ja rakastan olla lavalla. Mä pelkään katsoa yleisöä silmiin. Mä rakastan katsoa yleisöä silmiin. Ja juuri se pelon ja rakkauden ristiriita koukuttaa ja upottaa. 

Rakkauteni, henkireikäni, turmioni.

Loputtomiin vajoavat tunteet muodostavat ristiriitaisen verkon. Verkko sitoo minut, tukehduttaa ja vapauttaa. Koen iloa ja vihaa, toivottomuutta sekoittuneena uskoon ja rakkautta.

Rakkaus. Sitäkin sanaa käytän usein, ja merkitykseltään se on vahva. Vai onko? Menettääkö se voimansa muiden edessä? Minä uskon siihen, että minun rakkauteni teatteriin pitää viimeiset rippeet kasassa. Mutta onko se riittävää? Kestääkö se?

En näe. Se epäluotettavuus vie minusta voimat. Olen hermostunut, heikko ja väsynyt. Kaipaan turvan tunnetta.

Eksyn tunteissani.

15. lokakuuta 2013

Niin täydellistä, että pelottaa



Olo on voimaton. Turruttunut. Pelokas.

Näen kaiken sumeana, taas kerran. Yritän vain pakottaa itseni toimimaan, mutta kaikki minussa stoppaa ja menen lukkoon. Vangitsen itse itseni pysähtymään, olen loukussa. Ja minua pelottaa.

Olen pahoillani, että teksti on taas masentavaa ja kuvia ei näy. Tää blogi toimii mulle sellaisena ajatusten kanavana, tänne pystyn purkamaan fiiliksiä joita en muuten pysty tai osaa. Anteeksi.

Tänään ei ollut hyvä päivä.

Tai periaatteessa oli, iltaan asti. Koulussa oli ihan tavallista. Koulun jälkeen oli tavallista. Sitten menin lämmitystreeneihin, koska meillä on kahden viikon tauko ja tää prokkis kaipaa lämmittelyä. Nekin alkoi ihan kivalla tavalla. Meillä oli aluksi tanssia, jossa sain aika paljon tarkennuksia mutta ne oli vaan tosi hyödyllisiä ja niistä mul tuli taas sellanen itsensä kehittämisen meininki ja ihana olo.

Sitten alkoi laulu. Tätä osuutta olin odottanut, sillä laulaminen on vaan todella ihanaa ja siinä mulla ei oo yhtä avuton olo kuin kaikissa muissa osa-alueissa. Siinäkään en oo mitenkään spessu, mut jotenkin räpiköin pinnalla sentään.
Käytiin lauluja läpi aika nopeaan tahtiin, siinä ei ollut mitään kummallista. Kunnes mentiin viimeiseen yhteisbiisiin, jonka aikana tapahtui jotain.

Itse asiassa mun täytyy tässä välissä varmaan vähän pohjustaa mitä on tapahtunut, ennen kuin alan selittämään mun fiiliksiä tarkemmin.

Viime esityksessä, eli 5.10 iltanäytöksessä Chasing Carsissa mä menin jotenkin ihan lukkoon. En edes tiedä miksi. Ääni katosi yhtäkkiä mun soolon aikana ja mä menin tietysti ihan paniikkiin kun en tiennyt mitä tehdä. Aloin laulamaan epävarmemmin ja tosi hiljaa, ja ilmeisesti kukaan ei kuullut sitä kun sitten kaikki muutkin lopetti laulamisen. Ne oli piinaavat sekunnit kun kaikki katsoi mua ja mä itku kurkussa yritin saada jotain ulos. Mutta mä vaan olin ihan jäätynyt.
Mulla oli siis ääni ihan hyvässä kunnossa, ei kurkku kipeä tai mitään. Mä vaan menin yhtäkkiä tosi epävarmaksi.

Siitä mulle on jäänyt tosi epämukava olo. Mä oon tässä hitaasti alkanut kokoamaan itselleni laulussa sellasta pientä luottamusta, että kyllä mä pystyn luottamaan itseeni ja kykyihini. Mutta siinä sen taas näkee, sekunneissa voi kaikki murtua heti.

Takaisin tämänpäiväiseen. Joten, siinä viimeisessä biisissä mä menin taas vähän samaan tilaan. Yhtäkkiä iski outo paniikki siitä että tää ei nyt suju ja mitä helvettiä mun pitäis nyt tehdä. Ja laulamista ei sais lopettaa ikinä, mut mun oli pakko kun alkoi itkettää. Ja mua raivostuttaa se niin paljon, että itken niin helposti. Mutta mua turhautti ja hämmensi ja ahdisti se niin paljon, kun juttu ei mennyt ollenkaan hyvin. Mä vaan yritin pakottaa itseni laulamaan, purin huulta ja hammasta ja hoin mielessäni että "laula nyt, saatana, laula!" mut siitä ei tullut mitään ja mä vaan seisoin siinä kaikkien keskellä paniikin täyttämänä.

Kun se biisi oli ohi, ryntäsin vessaan. En tiennyt muutakaan. Yritin rauhoittua ja jotenkin saada kaikki ristiriitaiset ja kiihtyneet ajatukset pois mun päästä. Se oli niin kamalaa istua siellä pienessä vessakopissa yrittäen koota itseään. Ja ei siitä mitään tullut.

Sitten mentiin Chasing Carsiin, joka oli ihan vikatikki. Sitä mä olin pelännyt, koska ajattelin että jos meidän lauluopettaja tai joku muu kysyy siitä, miks mokasin niin pahasti viime kerralla. Mulla oli niin kamala ja tärisevä olo, kaikki pelotti ja mä meinasin koko ajan itkeä. Se oli noloa, ahdistavaa ja asiat vilisi silmissä. Yhtäkkiä tuli mun soolo ja aloitin niin epävarmasti että lopetin heti. Kaikki huvittui ja kyseli että mikä on ja mikset laula. Mä en uskaltanut sanoa oikein mitään kun pelkäsin että alan itkemään, nyökyttelin ja mutisin. Sillä vedettiin laulu loppuun, rukoilin että pääsisin tilanteesta pois ja vaan purin huulta ja yritin selviytyä.

Huh.

Loppuilta onkin ollut pelkkää parkumista. Ja mä tiedän, miten mun kuuluis toimia ja mä tiedän että mä itkin ihan typerästä syystä. Mut silti en osaa olla varma. Enkä osaa suhtautua mokiin hälläväliä-asenteella. Mua pelottaa epäonnistuminen ihan hirveesti, en haluu olla heikko tai huono. Haluun näyttää kaikille, varsinkin itselleni että osaan olla hyvä. Ja jos mokaan, kaikki tuntuu lopulliselta ja merkityksettömältä. Pelkään, että multa otetaan toi kaikki rakas pois, koska en osaa.

Mua vaan pelottaa kaikki niin paljon ja oon ihan sekaisin. Mun tekis mieli vain maata kotona, etten näkis ketään. Mä en halua mennä kouluun ja pelätä siellä ihmisten katseita. Mä en edes tiedä mitä pelkään, pelkään vain kaikkea. Teatterilla pelkään sitä että oon huono ja että muut tuomitsee mut. Haluun vaan tehdä parhaani ja olla hyvä ja saada mun läheiset ylpeiksi. Haluun olla muutakin kuin merkityksetön. Mä haluan onnistua.

Mutta en koe onnistuvani. Mulla on ihan hirvee olo. Ihan hirvee. Ja mä tiedän, että se menee ohi, mut tällä hetkellä tuntuu että koko maailma kaatuu mun niskaan vaikka asia oli äärettömän pieni.

Mä oon ihan hirveän kiittämätön. Anteeksi. Anteeksi niille, jotka jaksaa mua aina kehua ja tsempata vaikka valitan koko ajan. Ja kiitos myös. Anteeksi myös niille, jotka ovat uhranneet muhun aikaansa ja siten vain tuhlanneet sen. Mä oon epäonnistuja. Anteeksi oikeesti.

Mä oon taas ihan vitun hukassa ja mä vaan haluaisin repiytyä kaikesta pois.

Apua.

5. lokakuuta 2013

Laskeuduit portaita alas

Huomenta.

Onpa jännä olo. Tosi jännä.

Eilen olin katsomassa musikaalia Jekyll & Hyde Turun kaupunginteatterissa. Ja... emmä tiiä mitä pitäis sanoa. Se oli niin loistava, että mä vaan tuijotin suu ammollaan sitä kaikkea.
Mä olin vaan jotenkin niin kiitollinen siitä et sain olla katsomassa jotain noin mullistavaa. Siinä oli kyse just siitä mistä puhuin, tunteiden herättämisestä. Ihan ekasta biisistä lähtien mä olin vangittuna siihen näytelmään ja vaan kiinteesti tuijotin sitä kaikkea.

Ja siinä oli Riku Nieminen.

Se näytelmä oli niin upea, että mä jotenkin en edes kehtaa alkaa analysoimaan sitä. Mä oon sen edessä voimaton ja äimistynyt. Mun tekis mieli mennä halaamaan kaikkia näyttelijöitä ja kertoa niille kuinka kiitollinen mä oon siitä et toi kaks ja puol tuntia kestävä näytelmä jotenkin sykähdytti mua elämää mullistavasti.

Mutta niin en tee koska olisin vaan tosi nolo.

Mulla kävi hyvä tuuri paikkojen suhteen. Mä menin ostaa puoli tuntia ennen esityksen alkua äkkipäätöksestä lipun, ja sain paikan parven viimeiseltä riviltä. Seriously, olin ihan varma ettei sieltä näkis yhtään mitään. Mut kyllä sieltä näki, ainakin ihan äärettömän hienosti koko kokonaisuuden ja sen visuaalisen upeuden.
Mutta sitten kuulin, että mun yks kamu ei tullutkaan, ja sillä oli eturivissä keskellä paikka tyhjänä. Mä päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja menin toisen puoliajan alkaessa sinne. Ja se vasta parasta olikin. Nyt mä näin läheltä sen, kuinka upeaa ja tarkkaa työtä ne näyttelijät teki, ja siinä alko mun parkuminen. Se oli oikeesti huippunoloa, ku itkin niin paljon mutta kun olin vaan niin iloinen että mä kuulin jotain niin taitavaa laulullisesti ja näin jotain uskomatonta, ihmisten näyttelijäntyö oli liikuttavaa ja vahvaa ja uskomatonta. Riku Niemisen fysiikka oli käsittämätöntä, kaikki oli vaan niin saatanan hienoa. Ai että. Onneks menin.

Mut se hehkutuksesta. Tänään mulla olis kaks näytöstä samalla lavalla, ja täytyy sanoa että mun ei kyllä yhtään tekis mieli mennä sinne ton eilisen jälkeen. En edes uskalla ajatella asiaa kunnolla. Yritän parhaani, mutta ei se kyllä riitä.


29. syyskuuta 2013

ennen kuin herään



Nyt tulee huonoa tekstiä. Ja paljon. Jos jaksatte lukea loppuun asti, olette mahtavia.

Huh. Ensi-ilta ohi, toinen esitys ohi.

Mun fiilis on vaan todella hämmentynyt. Mut onnellinen. Vähän jopa eufoorinen. Eilisissä enskabileissä mä menin hetkeksi istumaan yksin ulos ja tuijotin taivasta ja mietin vain sitä kuinka onnekas mä oon. Mä oon aivan älyttömän onnekas että oon saanut mahdollisuuden haastaa itseäni ihan uudella tavalla. Mulla on ihana olotila.

Että jos joku nyt ottaisi valokuvan, se olisi hyvä valokuva.

Kuten oon monessa postauksessa pohtinut, mun suhde teatteriin on ollut erittäin omituinen ja se on käynyt läpi vaikka mitä koettelemuksia. Onneksi jaksoin pitää kiinni.

On hassua, kun joku sanoi mulle eilen että oon rohkea. Rohkea? Seriously, oon ehkä pelokkain ihminen ikinä. Mä pelkään ihan hirveesti kaikkea, mä jotenkin pelkään välillä yleisesti ihmisiä. Kuulostaa huvittavalta, mutta mua vaan jotenkin pelottaa niin paljon se, osaanko olla tarpeeksi hyvä näille ihmisille.
Ja mä pelkään myös lavaa. Se teki tästä mun roolityöstä haastavan, kun en oikein uskaltanut mennä tekstin päälle, se tuntui isolta ja pelottavalta. Pelkäsin ehkä jopa itseäni. Sitä, osaisinko hoitaa tämän homman oikealla tavalla. Sitä, olisiko yleisö puolellani vai ei.
Pelkään sitä edelleen. Ja siksi onkin hassua, että miksi ihmeessä mä oon tollasessa harrastuksessa, jossa mua pelottaa niin paljon?
Puhuin tästä juuri niissä juhlissa mun yhden kamun kanssa. Todettiin sitä, että olo on välillä todella alaston, kun kaikki ihmiset vain tarkastelee sua. Mä koen, että silloin kun oon lavalla, niin mä jotenkin avaan itseäni hieman. Tuntemattomille ihmisille. Onhan se vähän pölöä.

Nauroin just sitä että oon kyl aikamoinen masokisti kun pakotan itteni sellaseen uskomattomaan paniikkiin ja tärisevään olotilaan joka vaikuttaa muhun kokonaisvaltaisesti. Mut en mä tosta voi myöskään luopua. Ehkä juuri se, että pakottaa itsensä siihen mukavuusalueen ulkopuolelle, ihmisten eteen, tuo myös jotain hirveen upeeta. Sitä on vaikea kuvailla, mutta rakkaus tuota kohtaan on järjetön. Mä koen olevani enemmän elossa kun missään, kun olen siellä ja pystyn herättämään ihmisissä jotain fiiliksiä.

Siinä kai on se pointti. Että saa herätettyä ihmisissä tunteita. En tiedä, miksi tunteet ja niiden kokeminen on jotenkin supertärkeää mulle, mutta jotenkin ite koen kaikki tunteet todella vahvoina, ja sit sitä haluaa saada muita ihmisiä mukaansa. Yhdessähän tässä eletään. Ja ihminen kaipaa seuraa, ihmisiä lähelleen, tukea itselleen. Tunteet ovat uskomattomia, kun niitä koetaan muiden kanssa.

Viihdyttämisessä teatterissa on kyse. Ja koska mä tiedän, kuinka hienolta tuntuu olla katsomossa, ja nähdä jonkun tekevän upeaa työtä, joka tuo kylmiä väreitä, kyyneleitä tai naurua. Se tunne, kun ei ole vain katsoja, vaan oikeesti on sen roolihenkilön mukana. On sen puolella. Se on katsojana niin upea tunne, että haluun pyrkii siihen et pystyisin tuottamaan sellasia tunteita muille.

Puhuin aikaisemmin hämmennyksestä. Se johtuu siitä, että itse oon kokenut tän roolihahmon todella haastavaksi enkä oo kokenut siitä oikein onnistumisen tunteita. Haastavuus oli mukavaa, mutta kun ensi-ilta läheni, musta tuntui että se imettäjä on ihan hukassa. Mua hermostutti niin paljon.

Sit jotain kävi. Yhtäkkiä uskalsin tehdä eleitä hieman isommin, painottaa asioita rohkeammin, otaa tilaa enemmän itselleen. Ja huomasin, että mitä isommin tein, sitä enemmän sain hyvää palautetta. Se muutos oli todella hämy.
Yhtäkkiä päädyttiin siihen, että ensi-illassa ihmiset hurraa ja mä saan hyvää palautetta sellasilta ihmisiltä, joita kunnioitan ihan älyttömästi ja mä vaan kiitän ja kiitän ja kiitän. Koska mä oon vaan niin hämmentynyt ja otettu. Jokainen kehu tuntuu uskomattomalta. Mä vaan häkellyn joka kerta yhtä älyttömästi, tekis mieli vaan olla et "oikeesti? Siis ihan oikeesti?" ja jatkaa tota kyselyä loputtomiin.
Kun itse olen kokenut, että mä en ansaitse niitä kehuja. Mun mielestä mä en oo saanu tohon sitä mitä ohjaaja haki tai mitä mä itse halusin. Emmä tiiä. Kaikki on vaan todella uskomatonta.

Vähitellen sitä oppii ottamaan kehuja vastaan. Edelleen en odota niitä ja ne on aina yhtä yllätyksellisiä. Mulle tulee vaan todella hyvä mieli ja niin ihana olo, kun ihmiset kehuu sua sellasesta jutusta mikä on sulle älyttömän tärkee ja minkä kanssa sä oot tehny töitä ihan jumalattomasti. Kuinka monta kertaa mä itkin mun huoneessa iltaisin, tuijotin plaria ja tuskailin kun en löydä mitään ajatuksia tai rytmijuttuja. Ja kuinka mä purin hammasta treeneissä kun turhauduin itselleni. Kuinka paljon mä kävin mun vapaa-ajalla juttuja läpi. Halusin olla mahdollisimman hyvä.
Siksi on upeaa saada työstä kiitosta.

Mutta kuten mulle sanottiin, mä en saa jäädä fiilistelemään hyvään palautteeseen liikaa. Se tuo mulle lisää hyvää mieltä, mutta edelleen mun pitää jatkaa roolin kehittämistä. Sitä mä haluankin. Mä haluan kehittää sitä, elää siinä hetkessä, löytää uusia ajatuksia ja keinoja tuoda asioita selkeämmin yleisölle. Koska siitä tässä on kaiketi kyse. Eihän mikään rooli oo koskaan valmis, ja on ihan parasta että se itsensä kehittäminen jatkuu edelleen. On ihanaa haastaa itsensä uuteen tilanteeseen ja katsoa, käykö siinä hyvin. Jos kaatuu, aina pääse ylös. On ihanaa, että oon löytänyt rennomman otteen tätähän tekemiseen. En edelleenkään oo itsevarma, mut myöskään olo ei oo paska koko ajan.

Oon onnekas. Oon saanu upean mahdollisuuden ja mä kiitän niin paljon sydämeni pohjasta kaikkia, jotka on tehny tän mulle mahdolliseksi ja jotka on uskoneet muhun vaikka asioissa kesti. Mulla on jotenkin sellanen olo, et ehkä asioilla mitä teen ja millanen mä oon - ehkä sillä onkin merkitystä. Ehkä mä en ookaan mitätön. Siitä tulee upea olo, kun ihmiset sun ympärillä tukee sua. Ne on syy, miksi tää harrastus ei oo harrastus vaan jotenki aivan todella upea elämäntapa. Kliseistä, mutta totta.

Rakastan sitä niin paljon. Henkireikäni, mä haluun ilmaista itseäni, haastaa itseäni, kehittää itseäni. Oon niin kiitollinen ja teinisti sanottuna #BLESSED ku saan olla tässä ja tehdä tämmöstä juttua mikä on mulle uskomattoman tärkeetä.

Kiitos. Olo on ihana.

27. syyskuuta 2013

VOI HYVÄ LUOJA


ENSI-ILTA TÄNÄÄN APUA APUA ÄÄÄ

lupaan kertoa kaiken kenraalista ja ensi-illasta joko tänään illalla/yöllä tai sit huomenna.

mua jännittää ihan saatanasti ootte pus, pitäkää peukkuja pystyssä ja ihanaa kamalaa ihanaa kamalaa

26. syyskuuta 2013

Suljen silmäni hengitän syvään

Katkeamista. Näen asioita, yritän koota itseäni tulevaan. Haluan näyttää ihmisille sen että minä pystyn kyllä. Minä osaan kyllä. Mutta onko se mahdollista? Aika taitaa loppua, kun seison risteyksessä ja pelkään itseäni.

Miksi pelkään itseäni? Pelkään reaktioitani. En luota itseeni. Pelkään, että menen yhtäkkiä paniikkiin ja menetän otteen itsestäni. Haluan tuntea, mutta en väärällä tavalla.

Ensi-ilta on huomenna.
Olo on jotenkin pelottavan turtunut. Kyse ei ole enää jännityksestä. Mä oon todella hermostunut, tunnen kuinka alkava paniikki kasvaa ja kasvaa enkä pysty tekemään yhtään mitään. 
Mä haluan onnistua niin kovasti, mutta pelkään ettei se tuota tulosta. Oon todella epävarma kaikesta, haluan täyttää ihmisten odotukset. 

Eilen oli viimeinen läpimeno ilman yleisöä. Se meni paremmin. Nyt mun puheesta sai viimeinkin selvää kun keskityin siihen. Mun näyttelijäntyöllisestä puolesta en ole niin varma, ja siihen pitää keskittyä enemmän tänään.

Mua pelottaa puhua tästä mun kavereille, koska pelkään että me pitää mua jotenkin kiittämättömänä tai huomionhakuisena. Kyse ei ole siitä. Mä oon ihan äärettömän kiitollinen kaikesta mitä oon saanu tehdä. Mulle on suotu ihan liikaa kaikkea ihanaa, enemmän mitä mä taitojeni puolesta ansaitsisin. Kiitos.

Ja aina, jos joku kehuu mua, meen ihan häkellyksiin. Oikeesti? Apua. Kiitos. Se tuntuu joka kerta yhtä epäuskottavalta ja isolta. Siitä tulee äärettömän hyvä mieli, mutta en edelleenkään osaa uskoa niitä. Varma ihminen osaisi. Varma ihminen ottaisi kehut kunniakkaasti vastaan ja menisi eteenpäin. Mutta mä oon jokaisesta kehusta ihan onnensekaisissa fiiliksissä kunnes tulee joku takapakki. Mä koen olevani huono ja kaikki kaatuu siihen. 
Ja kuten sanottu, mä en kaipaa kehuja, en hae niitä. Jokainen kehu on yhtä epäodotettu, yhtä omituinen ja epäuskottava. Mä en omasta mielestäni ansaitse kehuja. 

Tästä mä oon riidellyt todella paljon. Että jos kerran mua kehutaan, niin miksi sivuutan ne ja valitan vaan sitä kuinka huono oon ja kuinka varmasti mun roolivalintaa kadutaan. 

Mä en sivuuta. Ne kehut pitää mut just ja just pinnalla. Kehuhetket on niitä, kun ajattelen että "ehkä en olekaan niin huono?" mut sitten se katoaa taas jonnekin.

Ja mua raivostuttaa se niin paljon, etten osaa olla taitava ja varma. Varmuus auttaa niin monessa asiassa. 

Mun ajatukset on sekavia. Elän ristiriidoissa, kun kouluhommat on rästissä ja teatteri vie voimani. Rakastan harrastustani, tai pikemminkin elämäntapaani, mutta en tiedä olenko tarpeeksi lahjakas siihen.

Yritän kuitenkin aina parhaani. Kaiketi sekin on jo saavutus, että peloistani huolimatta kapuan lavalle uudelleen ja uudelleen, vaikka nousemisessa aina kestääkin. 
Mä en luovuta.

26. elokuuta 2013

Väärissä juhlissa


 
Mitä mulle kuuluu? Mä en oikeesti tiedä. Automaattisesti sitä sanoo tai miettii että hyväähän tässä kuuluu, mut sit kun alkaa kelaa juttuja kunnolla, ei ookaan ehkä enää niin varma.

Mä oon saanu kuluvien kouluviikkojen aikana nyt 8 paniikkikohtausta. Se tuntuu tosi paljolta. Mä en oo ikinä saanu näin lyhyessä ajassa niitä noin monta, ja mua oikeesti pelottaa. En tiedä edes kunnollista syytä niihin. 

Mulle on tullu just muutama koulussa ja se on ollu tosi hirveetä, kun on joutunu käymään sitä kaikkee läpi yksin jossain pikkuruisessa vessakopperossa. Kun mulle iskee aina järkyttävä pakokauhu, haluisin vaan huutaa kaiken ulos ja juosta jonnekin kauas, kauas ihmisistä ja äänistä. Mut sit mä löydän itseni koulun vessasta, työnnän seiniä ja yritän kestää kaiken mahdollisimman hiljaa.

Olo on sekava. Ku oikeesti koen tunteiden äärlaitoja, oon välillä todella hilpeä ja välillä taas ihan rikki. En tiedä minne pitäisi mennä ja mitä tehdä.

Mua oelottaa vaan tosi paljon, pelkään niitä kohtauksia ja niitä tilanteita missä niitä tulee. Ja se on ihan kauheeta, ku en haluu siihen viime vuoden kierteeseen missä itkin sitä et joudun menemään kouluun ja piileskelin vessoissa ja välttelin ihmisiä. 
Mä en haluu että mua pelottaa taas teatteri, en haluu et ihmiset pitää mua heikkona, en haluu et ne luulee että mä kerään huomiota. Musta tuntuu että ne muut ei muutenkaan erityisemmin pidä musta, niin tilannetta ei paranna se jos porukka saa tietää et oon tämmönen heikko jä epänormaali. Häpeän tätä kaikkea niin paljon.

Jos en haluu et kukaan tietää, miks kirjoitan siitä tänne? Hyvä kysymys. Oon ihan tietoinen kyllä että tän voi lukea melkein kuka vaan mut jotenki haluun purkaa tätä ja mielummin ihmiset lukee sen täältä kun näkee omin silmin mun paniikin.

Sumuisaa.

Mä stressaan treenejä ja promokeikkoja niin paljon, musta tuntuu etten osaa ikinä olla tarpeeks hyvä. Ensi-ilta lähestyy ja kaikki on kadoksissa.

25. heinäkuuta 2013

Ihmiset rikkovat kuoriaan





Hei, nimeni on Esme ja olen idiootti.
Mä jätin kamerani Helsinkiin mun kaverin luo ja se on edelleen jumissa siellä. Joten hyvä kun mahtipontisesti lupailin kuvia matkasta.

On mulla jotain kännykkäkuvia mut niiden laatu on perseestä.

Turkissa oli ihanaa. Sieltä mulla nyt ei oo miltei ollenkaan kuvia, koska oon tunari. Mut jotenkin sain taas syvemmin siellä mun juurista kiinni. Sain myös idean uuteen tekstiin kun istuin illalla pimeydessä majakalla ja tuijotin merta. Fiilis oli ihanan rauhallinen, tuntui että kaikki palaset mun elämässä loksahti viimein kohdalleen.

Protut on kans aika ihania. Mulla oli paras päivä ikinä, kun sain olla taas rakkaiden ihmisten kanssa. Mä oon jotenkin kokonainen aina kun nään mun protut.
Mä en oikeasti tajua mistä näin upeita ihmisiä löytää. Näiden kanssa mä jotenkin puhun ja nauran ja ajattelen uudella tavalla. Uudella, ihanalla tavalla.

Nyt istun taas junassa, matkalla Tampereelle. Siitä suuntaan Helsinkiin ja ehkä Kuopioon. Rakastan tätä kesää, näitä ihmisiä ja ajatuksia. Mä oon saanut niin paljon kaikkea hyvää, että tuntuu etten edes ansaitse niin paljoa. Mä haluan nähdä ja kokea ja tuntea ja kuulla ja aistia. Vapauden kesä.

6. heinäkuuta 2013

tahtoisin niin kuin toisetkin

 

Kauneus heijastuu meistä kaikista.

Mä oon jotenkin ollut ihmeellisen pohdiskeleva viime aikoina. Kuten viime postauksessa sanoin, protu herätti ajatuksia. Ihan kuin näkisin kaiken uudella tavalla. 

Kesä vilahtaa silmissä. Mä lähden toiseen kotimaahani Turkkiin tiistaina. Eli taas taukoa blogista. Mä oon pahoillani, että näitä postauksia ei tule tarpeeksi säännöllisesti, mutta kesä on vain jotenkin niin täynnä kaikkea. Mä toivoin tältä kesältä paljon, ja niin mä sainkin. Mä jotenkin elän kunnolla taas. 

Musta tuntuu että vietän koko ajan aikaani Helsingissä. Lähden taas huomenna nauttimaan pääkaupungin riennoista ja nautin ystävien seurasta. Mä oon vasta nyt jotenkin tajunnut, kuinka paljon ihania ihmisiä mun elämässä oikeesti on. Ja mä en halua menettää hetkeäkään ilman näitä upeita ilmestyksiä.

Kuten joku on varmasti huomannutkin, mä en oo pystynyt kesän aikana kirjoittamaan teatterista. Mutta tää on ihan kivaa vaihtelua, kun valutan tänne vähän mitä sattuu. Hämmentävää, mutta kivaa.

Mä otan Turkkiin kameran mukaan, niin saisin tänne vähän kuvia lisää. Oon ollu niin tunari ton kuvaamisen kanssa, joten yritän vähän tsempata.

Ei mulla kai muuta. Muistakaa rakastaa. Olette ihania.

2. heinäkuuta 2013

Kun liikun, ne läikkyvät

Hei taas. 

Ensin pyydän anteeksi kuvien laatua ja vähyyttä - osa on kännykällä (koska en jaksanu raahata leirille kameraa) ja mä yritin keskittyä jotenkin ihmisiin enkä kuvaamiseen.

Kuten aikaisemmin mainitsin, mä olin viime viikolla protulla. Fiksuimmat älysivät, että kerron nyt siitä.

Se oli vaan ihan uskomaton kokemus. Sitä on vaikea kuvailla, mutta mä yritän parhaani. Tästä tulee pitkä postaus, kun availen taas kerran kaikkea mitä siihen liittyy.

Mä päätin jo joskus 11-vuotiaana että menen protulle. Silloin kuulin siitä ensimmäisen kerran, ja olin ihan että vau. Mua ahdisti ajatus riparista ja siitä, että kuinka tekopyhää olisi jos menisin sinne. Mulle tulisi huono omatunto siitä, että meen sinne vaikken usko siellä puhuttaviin asioihin. Myöhemmin jotkut mun kaverit nauro mulle ja oli silleen "Hei Esme, sä otat ton liian vakavasti, ei siellä kukaan muukaan usko." 
Mutta mulle se oli tärkeää, että käyn mulle sopivan aikuistumisleirin. 

Ja niin mulle kerrottiin protusta. Siitä, kuinka se on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton leiri. Sen teemoista. Se kaikki teki muhun niin valtavan vaikutuksen, että tein päätöksen protusta jo ala-asteella. Kaikkea vakuutti entisestään mun kavereiden protuhehkutus ja niiden ihanat kokemukset.

Vuodet vieri, protu lähestyi. Mä mahduin ilmeisesti viimeisenä omalle protulleni (ONNEKSI MAHDUIN!!) ja sitten vaan odottelin jännittyneenä. Mä olin oikeesti ihan paniikissa. Kuten mun viime vuoden lukijat tietää, 2012 oli ollut mulle aika rankka ja sen ansiosta mun itsetuntokin oli aika nollissa. Mua pelotti se, jos en sovi joukkoon ja että jos musta ei pidetä. Mulla oli ollut pitkään sellainen fiilis, että oon muita huonompi. Entä jos ne kaikki ajattelisi musta silleen?

Yhtäkkiä se vaan tuli. Olin autossa matkalla Kiljavalle. Mä jotenkin hyperventiloin ja olin iha "gaaawh gaaawh"

Sinne päästessä fiilis oli jäätynyt, kiusallinen ja painostava. Tehtiin tutustumisleikkejä ja katseltiin toisiamme. Tein paniikkisia ennakkokäsityksiä ihmisistä, jotka meni onneksi ihan mönkään.
Ajattelin, etten selviäisi täällä viikkoa.
Kuitenkin asiat jotenkin alkoi sulautumaan. Ihmiset rentoutui ja sosialisoitui. Jäisyys katosi. 

Me tultiin leirille sunnuntaina, joten maanantai taisi olla se ratkaisevin juttu. Jotenkin leiri lähti kunnolla käyntiin, ja silloin tajusin kuinka mahtavia nää ihmiset oikeesti on. Keskustelut oli mielenkiintoisia, me käytiin sellaisia juttuja läpi mitä mä oon aina pohdiskellut pienessä päässäni. Olin kotona. 

On haikeaa ja samalla ihanaa muistella leiriä. Mä muistelen rakkaudella hetkeä, jolloin me kaikki vihdoin sulauduttiin yhteen. Mä sain todella paljon lohtua, tukea ja turvaa. Mä oikeesti kuuluin joukkoon. Pitkästä aikaa tunsin, että mä olen yhtä arvokas kuin muutkin. 

Mä myös alussa väheksyin mielipiteitäni. Musta tuntui että puhuin ihan typeriä juttuja asian vierestä. Kuitenkin kun viikko eteni, mun kynnys kertoa mielipiteitä aleni. Se tuntuu niin uskomattoman hyvältä, kun sua ei tuomita ja sua oikeesti kuunnellaan. Mä tunsin oloni taas ehjäksi.

Mä haluan ensin kiittää leiriläisiä, jos te luette tän postauksen. Kiitos ihan kaikesta. Kaiketi se on rakkautta, mitä tunnen teitä kohtaan. Mä olin erittäin surullinen, rikkinäinen, epävarma ja ahdistunut ihminen kun tulin leirille. Te saitte mut tuntemaan taas ihmisarvoa ja iloa. 
Mun oli niin vaikeaa lähteä pois teidän luotanne, koska mua pelotti etten pärjää ilman teitä. Kotona tajusin, että vaikka me ei nähdä toisiamme eikä me enää leikitä ja mahauduta ja halata joka päivä, se teidän luoma tuki ja hyväksyntä pysyy mun sisälläni edelleen. 
Siitä tulee niin arvokas olo. 
Mä oon niin onnellinen, että sain oman itseni takaisin ja löysin myös uskomattomia ihmisiä, joilla on hieno ajatusmaailma ja niin paljon lämpöä sydämessään, että se on ihan käsittämätöntä. 

Ja jos joku tiimistä lukee tätä, niin... vau. Kiitos uskomattomasta leiristä ja äärettömästä turvan tunteesta, minkä te meille loitte. Oli ihanaa huomata, että te oikeasti kuuntelitte ja olitte tukena. Ja te nauratitte ja halasitte ja olitte meidän kanssa yhtä joukkoa.
Mä puhuin leirillä sellaisista asioista, mistä en oo pystyny puhumaan kenellekään. Se vaati multa paljon rohkeutta, mutta onneksi mä uskalsin. Koska kun mä sain puhuttua teidän kanssanne, mä viimeinkin osasin katsoa elämääni uudella tavalla. Te tiimiläiset olitte mulle todella rakkaita. Kiitos ihan kaikesta. 

Protu todellakin muutti mun elämäni. 

Ja te, jotka eivät ole käyneet protua - Menkää. Kokekaa se vapaus, ne uudet ajatukset ja se ihmisyyden kaunein puoli. Kokekaa uskomaton välittäminen ja hyväksyntä. Kokekaa protu. 

Tsekatkaa www.protu.fi

Anteeksi näin pitkä postaus. Mulla on vaan niin paljon ajatuksia. 

Elämä on kaunis.




15. kesäkuuta 2013

Juro kansa, vailla vertaa











Olen todella pahoillani. Ihan oikeasti.
Mä en edes tiedä missä mä oon ollut. Kuukaudet on vain kuluneet, oon ollu jonkinlaisessa horrostilassa. Nyt vasta tajusin että mulla on tämä. Tämä rakas, ihana blogi, josta mulla oli joskus vaikea pitää näppini erossa.

Nyt mä oon täällä. Pistin kaikenmaailman kuvia, vanhoja ja uusia. Osassa on erittäin huono kuvanlaatu, koska ne on otettu kännykällä. Anteeksi siitä.

Mä en jotenkin jaksa änkeä yhteen postaukseen kaikkea, mitä on tapahtunut. Treenit on ohi, ja ne jatkuvat elokuussa. Ens viikolla meen protulle. Juhannuksen vietän helsingissä. Töitä teen taas kesäteatterin paikannäyttäjänä.

Yhteen menneeseen tapahtumaan voisin kuitenkin tarttua. Nimeltänsä Teatris. Valtakunnallinen teatterikatselmus, jossa olin mukana. Ja raadissa.
Jep, ihmettelin sitä itsekin koko ajan. Mitä oikeasti mä, pikkuinen harrastajanäyttelijä, tein raadissa niiden ammatti-ihmisten keskellä? Ja annoin palautetta mua vanhemmille ihmisille? Se oli hämmentävää. Mutta myös ehkä hienoin kokemukseni pitkään aikaan.

Mä sain nähdä uskomattomia esityksiä, ja sain tutustua sellaisiin ihmisiin joiden elämäntyötä olen vain ihaillut. Mua jännitti ihan hirveesti, mutta ne ammattilaiset otti mut hyvin vastaan. Ja mikä uskomattomampaa, mä sain keskustella niiden kanssa mun tulevaisuudesta. Se oli henkeäsalpaavaa, ja ne valoi muhun uskoa siitä, että mä voin oikeasti tavoitella mun unelmia.

En unohda sitä ikinä.

Mä taidan lopettaa nyt tähän. Mutta, olen palannut enkä ajatellut hetkeen häipyä. Kiitos, että olette jaksaneet odottaa.

PS. Oli ihan mahtavaa huomata, että mä oon saanut 6 lukijaa lisää. Kiitos te kuusi, jotka tulitte, vaikka mulla oli tää multisuperkamala tauko tässä välissä. Ja nyt ollaan jo 70 lukijassa! Kiitos. Se tuntuu kamalalta määrältä, vaikka toisilla saattaa olla tuhansia lukijoita. Mutta mulle 70 on iso luku.

PPS. Huomasin juuri, että kuuntelen kesällä aina sellaista musiikkia mitä talvisin pilkkaan. Jotenkin massamusa saa mut innostumaan aina kesäisin. Outoa.

2. maaliskuuta 2013

Katselen himmeneviä valoja



Anteeksi, että kuvia on vain yksi. Mä halusin vaan kirjottaa.

Eilen oli ne laulutreenit. Ne ei menny erityisen hyvin.
Mä ajattelin, et niistä tulisi jotain kivaa, koska pidän laulamisesta ja mulla on siitä semi varma olo - varmempi kuin näytellessä tai varsinkin tanssiessa.
Mutta... mä en tiedä, mitä tapahtui. Ahdistus iski. Sama tuttu, vanha kaveri. Se tuli vaan jotenkin vähitellen, mä en edes tajunnut sitä. Jotenkin ihan pikkuiset ongelmat, kuten ei-avonainen ääni ja matala stemma sai mut jotenkin panikoitumaan. Asteittain. Rintaa puristi. Tuli se tuttu tunne siitä, että halusi vain pois. Aloin miettimään keinoja, miten voisin lähteä niistä treeneistä pois. Ahdisti, ahdisti ja ahdisti.

Joten, yritin paeta mun viime vuoden fiiliksiä. Kaikki palasi vaan takaisin.

Kaikki tunteet vaan alkoi kertymään päälle, josta tuli sitten jäätävä kasa pelkkää paniikkia.

Muutenkin tunsin itseni siellä jotenkin tosi ulkopuoliseksi ja huonommaksi. Ne muut oppi stemmat mua nopeammin. Mä yritin itku kurkussa selvitä omistani, ja siitä tuli kaikille sellanen olo etten osaa tai en pysty. Mä olisin halunnu näyttää niille, että mä pystyn. Mua pelottaa, että pilasin mun kaikki mahdolliset laulaa tossa prokkiksessa, ku olin siellä niin umpinainen ja epävireinen.

Siinä porukassa oli sellaisia, jotka on opiskellu laulua ja on erilaisissa bändeissä ja osaa siitä kaiken. Mä en oo koskaan käynyt laulutunneilla. Tuntu siltä, että mä en kuulunut sinne.

Ja siis tää koko tilanne on vaan ihan perseestä, koska on naurettavaa että mä lillun tällasessa itsesäälissä, enkä vaan hyväksy sellasia faktoja, mitä mun eteen tuodaan.

Mä vaan rakastan tota kaikkea niin paljon, ja mua pelottaa että se otetaan multa pois. Koska en oo tarpeeks hyvä.

En oikein enää tiedä mun omaa tasoa - en tiedä oikein enää mitään. Mä tiedän vaan, mitä haluaisin olla ja mitä mä luulin että joskus olin.

Mä en tiedä, oonko mä vain epävarma, vai olenko mä vaan oikeesti paska. Mua pelottaa, että mun ottamista koko prokkikseen kadutaan ja... kaikki tuntuu huteralta.

Loukussa.

27. helmikuuta 2013

Kunpa voisit olla ylpee minästä










Uuu, lähestymme kovaa vauhtia kohti 70 lukijaa! Suurimman osan mielestä se on varmaan pieni luku, mut mulle se on valtava. Mä ajattelin aloittaessani tätä blogia, ettei tänne tule ketään.

Sitten siihen olennaiseen, eli teatteriin. Treenejä ei tällä viikolla ole ollut, seuraavat perjantaina. Sinne mun piti opetella ne chasing carsin sanat. Oon nyt kuunnellu sitä melkein kyllästymiseen asti ja yrittäny saada sitä jotenkin päähän.

Se, miksi mä sitä opettelen, liittyy maaliskuiseen promokeikkaan. Oon siellä laulamassa tohon stemmoja. Saa nähdä miten siinä käy.

Mä myös onnistuin hukkaamaan mun plarin! En tajua mitä mä tein, mut nyt se on kadonnut. Sinänsä loistavaa harjoitella repliikkejä ilman käsikirjoitusta. Kaiketi pakko kopioida joltakin se, jos en löydä omaani. Paska homma on se, et oon ehtiny tekemään siihen jo kaikkia tärkeitä merkintojä, liittyen kohtausten sisältöön.

Säätämisiä.


26. helmikuuta 2013

Turhaan odotetaan kipinää





















































Koska mulla ei oo ollu treenejä lähiaikoina, mutta teki mieli postata, päätin ottaa vähän vanhoja kuvia tuolta koneen kätköistä ja yhdistellä uusiin.Tänään tuli shoppailtua, joten otin muutaman kuvan niistäkin. Mä yritän nyt panostaa tän blogin kuvapuoleen taas enemmän, toivottavasti onnistun!
Mulla ei sinänsä ole mitään sen syvällisempää asiaa. Perjantaiksi opettelen reploja (taas!) ja mun täytyy myös osata Chasing Carsin sanat. Miksi? Se selviää myöhemmin.
Mutta, mä siirryn nyt katsomaan Housea. Ihana House. Pus.



20. helmikuuta 2013

Nainen ajaa kotiin itseään etsien



Täytyy myöntää, että mä unohdin koko blogin olemassaolon. Anteeksi. Tajusin tän koko projektin vasta, kun siskoni poikaystävä siitä ystävällisesti muistutti.

On tapahtunut... paljon. Romeo & Julia on hyvässä mallissa. Meillä oli just ensimmäinen läpimeno, ja sen perusteella mulle tuli aika varma olo. Ollaan tosi hyvin aikataulussa, ja kokonaisuus on jo nyt semi napakka.

Repliikkien osaaminen on melkein kaikilla rooleilla, mullakin, tosi takkuista. Johtuu yleisesti vaan sen tekstin vaikeudesta. Vaikka meillä onkin 2000-luvun käännös, teksti on silti vaikeasti tulkittavaa - yleensä aika menee vain replojen opetteluun, mutta nyt myös niiden ymmärtämiseen. Onneksi mun hahmolla on enimmäkseen ylenpalttista ja helppoa höpöttelyä, toisin kuin esimerkiksi Romeolla - sen ja Julian rakkausrunot toisilleen on välillä aikamoista hepreaa.

Kaiketi tää imettäjän höpöttely tuo omat vaikeutensa niiden repliikkien opetteluun. Hahmoni toistaa samoja asioita koko ajan, mutta pienillä muutoksilla. Täytyy siis hirveen tarkkaan miettiä, millä tavalla mikäkin menee. Kuulostaa yksinkertaiselta, sitä se ei kuitenkaan ole. Replojen opettelu toisaalta ei ole niin vaikea este, ettei siitä suoriutuisi.

Mun oma olo imettäjän suhteen on aika ristiriitainen. Toisaalta se tuntuu varmalta - oon saanu aika hyvää palautetta, ja se alkaa tulemaan jo tutuksi. Pikkuhiljaa uskaltaa kokeilla erilaisia keinoja työstää ja yllätyksellisesti mä myös jopa tarjoan jotain juttuja.

Se miksi juttujen tarjoaminen multa on jotenkin yllätyksellistä, johtuu osittain viime vuoden prokkiksesta eli Ronja Ryövärintyttärestä. Rooli tuntui silloin tosi epävarmalta, enkä uskaltanut antaa itseäni vapaaksi ollenkaan. Olin ihan lukossa, en tarjonnut mitään, tulkinta oli pientä ja vaisua.

On kiva et osaan olla tän imettäjän kanssa ronskimmin. Mä en tiedä, mistä se johtuu että mun fiilikset tässä prokkiksessa on niin paljon rohkeammat ja uskaliaammat. Joskushan se epävarmuuden ja paniikin pieni peikko yrittää pyrkiä ulos mun kropasta, mutta mä saan sen torjuttua. Useimmiten.

Blogin herättämisprojekti on alkanut, enkä aio lopettaa sitä. Esme palasi.



17. tammikuuta 2013

heikko sydän ja kaks vasenta jalkaa

 

Mä heittäydyin taas pitkästä aikaa syvälliseksi, ja mietin että miksi mä teen tota? Teatteria siis. Miksi?

Pohdin tätä mun vanhoissa teksteissäni (jotka on valitettavasti poistettu, tuntui paremmalta päästää irti. Ei niissä sen kummempaa ollut kuin vuodatusta), mutta nyt jotenkin päädyin paljon yksinkertaisempaan vastaukseen.

Se on vaan niin helvetin helpottavaa ja vapauttavaa olla joku muu.

Mä en jaksa ruotia oman elämäni ongelmia, koska ei niitä kauheasti ole. Mulla on vaan huono stressinsietokyky, joka yhdistettynä teatteriin on jotenkin lisännyt ahdistuneisuutta, epävarmuutta ja paniikkikohtauksia. En kauheasti pidä itsestäni. Aika monella on tää sama ongelma.

Mut siis... kaiketi juuri se että saa olla hetken joku toinen - pääsee hetkeksi pakoon niitä fiiliksiä mitä omana aitona itsenään käy läpi. Henkireikä, vapautus. Kuin ilmaa vangille. Sitä se on.

Teatterin kautta mä pakenen, ja samalla teen havaintoja ja löytöjä. Hämmentävää.

Roolijako Romeosta ja Juliasta tuli, ja mulle pamahti täytenä yllätyksenä imettäjän rooli.Olin ihan varma että oon kuorossa, joten mun nimi imettäjän yhteydessä tuli ihan puskista. Olin hämmentynyt, kiitollinen ja... hämmentynyt.

Tänään oli ensimmäiset tanssitreenit, ja selvisi etten ole yhdessäkään tanssissa mukana. Ilmeisesti suurin osa rooleista, jotka on läpi näytelmän lavalla (eli esim eivät kuole ensimmäisellä puoliajalla) - niillä on niin plajon tekemistä ettei ne ehdi vaihtaa enseblen vaatteisiin. Sinänsä ymmärrän miksi on ihan hyvä etten ole tansseissa - oon vaan ihan hirveä siinä.

Odotan innolla että kohtaustreenit alkaa, sillä mä kaipaan tekemistä. Ilmeisesti imettäjässä on aika paljon työsarkaa, mutta kaiketi mä jotenkin siitä selviän. Hope so.


4. tammikuuta 2013

Hämmentää mua muuttuen

Muutoksia, muutoksia.

Ensimmäisenä, ulkoasu on muuttunut aika radikaalisti. En jaksanut enää katsoa valkoista tyhjyyttä, joten päätin käyttää yöni uuden ulkoasun etsimiseen. Kello on kolme, mä oon loppu - mutta ainakin sain jotain aikaiseksi. Eihän tämäkään varmaan lopullinen ole, mutta saa kelvata.

Toinen iso muutos tapahtui blogiteksteissä. Kaikki kadonneet. Miksi?
Mä haluan elää tämän vuoden mahdollisimman hyvin, paremmin kuin viime vuonna. Yksi iso askel on katkaista ankeat siteet. Vanhat blogitekstini sisälsivät hyvien oivallusten lisäksi paljon ahdistusta, surua, epävarmuutta ja pelkoa. En halunnut enää ratketa lukemaan niitä, joten tuntui helpottavalta poistaa ne kaikki.

 

Paluu arkeen ei ole ainakaan vielä ottanut tuulta alleen. Mä kamppailen itseni kanssa, yritän olla valvomatta ja avata koekirjoja, mutta en ole edistynyt yhtään.

Ja ai niin, Romeon ja Julian kohtauskatselmukset on 12.1.

akljdkahdkahfaöfikolsjfdsägdg.

Repliikkien opetteleminen on takkuilevaista ja mua pelottaa. Mä pelkään koko ajan mun hermojen puolesta, niiden luotettavuus pääsykokeissakin oli jo  epävarmaa. Mut tällä kertaa mä en saa mokata.
Jännitys vääntää jo nyt mun vatsaa, koko katselmusten ajatteleminen ahdistaa. Mä en saa mokata. En saa. En saa.

 

Mä oon heikko. Ja mun pitäis jaksaa tehdä täydellisesti.
Pelottaa.

Esirippu aukeutuu, uusin värein. Päähenkilö astuu sisään, itkien. Laulu.